Juhlakirjoitus

IMG_2462

”Älä koskaan luule voivasi muuttaa toista ihmistä.” (äitini äidin neuvo äidilleni)

 

Kun kerron ihmisille, että olemme olleet kolmekymmentä vuotta naimisissa, syntyy syvä hiljaisuus ja uutisen kuulijoitten kasvoilta heijastuu hiljaisen tiedon salaperäistämä ilme. Tuskin kukaan onnittelee. Se ei kuulu nykyaikaan, jolloin ero on sääntö ja saman parin kanssa pysytteleminen poikkeus. Vähän samaan tapaan kuin pitkäaikainen työskentely samassa työpaikassa katsotaan enemmänkin jämähtämisen kuin ihailtavan sitoutumisen merkiksi. Ei silti, en itsekään näe suhteemme pitkäkestoisuutta sinällään erityisenä saavutuksena, tuntuu pikemminkin siltä, että näin on vain päässyt käymään, joskin kyllä paljolti tiettyjen hyvin tiedostettujen (ja varmasti myös tiedostamattomien) prioriteettien summana, mikä tekee minulle tyhjäksi mahdolliset ajopuuteoriatulkinnat.
Jos minulta kysyttäisiin, onko avioliittoni ollut onnellinen, vastaisin, että se ei ole ollut onnellinen eikä onneton vaan jonkinlainen yhdistelmä molempia. Emme ole pariskunta, josta voitaisiin valehtelematta sanoa: he ovat kuin luodut toisilleen, mutta suhteemme pohjana on ollut luonne-eromme voittava selkeä sielunkumppanuus, sosiaalisen ja emotionaalisen taustan epämääräisyyden yhdenvertaisuus, samansuuntainen mielipide rahan merkityksestä, verbaalisuus, vetovoima taiteisiin ja ihmismielen tuntemukseen, vahva yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimus ja niin oman kuin toisen tilan mahdollisimman suuri kunnioittaminen.
Kuten arvata saattaa, kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta tuo viimeksi mainittu on ollut se suurin koetinkivi. Halusit tai et, edustat aina omia näkemyksiäsi kaikesta mitä sanot tai teet tai jätät sanomatta tai tekemättä. Syntyy väistämättömiä eturistiriitoja, jolloin tärkeintä on pysytellä omilla jaloillaan toisen varpaille astumatta eli ottaa vastuuta ja vapautta ja antaa sitä yhtälailla toiselle.
Kauniita periaatteita, vai kuinka? Käytännössä pikemminkin vaihtelevalla menestyksellä toteutuneita pyrkimyksiä. Varsinkin alkuvuosien nuoruusmyllerryksessä suhteemme jatkumiselle tuntui ilmaantuvan aina joko uusi tai kuluneena toistuva haaste haasteen perään ja jouduimme käymään jatkuvia rauhanneuvotteluja rajoista ja niiden rikkomisesta. Aina kun puhe ei enää tuntunut menevän perille, siirryimme kirjeiden kirjoittamiseen, joita emme sentään lähetelleet toisillemme postitse vaan suorakuljetuksena kirjoituspöydän kulmalle, kunnes tulehtunut tilanne oli taas sen verran rauhoittunut, että voitaisiin päätyä jälleen puhumalla taas kerran jo suhteemme motoksi kehittyneeseen julkilausumaan: fuerza y flexibilidad eli voimaa ja joustavuutta.
Kun ensimmäiset kaksitoista vuotta yhteiseloa (tai kymmenen avioliittovuosissa laskien) olivat vierähtäneet, kääntyi suhteemme biologisen kellon sanelemana perheenperustamisraiteille ja mukaan tuli uusia virkistäviä tunne-elementtejä, voittopuolisesti rakkautta, ja toki arki (ja pyhäkin) kahden lapsen myötä muuttui aika tavalla. Emme kuitenkaan missään vaiheessa perustaneet kotityökalenteria, emmekä tule koskaan perustamaankaan, vaan tasa-arvon toteutuminen on suhteutettu olemassa oleviin realiteetteihin sekä itse kunkin harkintakykyyn ja toimintavalmiuteen, ja helpotuksesta huokaisten voin sanoa, että olemme toimineet itsellemme uskollisina ja että vuodet ovat sittenkin tehneet armollisen tehtävänsä.
Lapset ovat nyt nuoria aikuisia ja me puolisot fyysisesti suhtkoht kypsään ikään ehtineitä. Silti me pysymme häkellyttävän samoina ja toisaalta olemme oppineet lohdullisesti sisäistämään elämän jatkuvaa muutosta. Siitä tämä hämmennys, siitä tämä taakse päin katsominen. Huomaan, että yhtäkkiä parisuhteen vaikeudet ovat lakanneet painamasta, että eläminen nuorten kanssa antaa hyvää tekevää uusiutumisenergiaa, että ylipäätään kaikenikäisten ihmisten ja monenlaisten tilanteitten kohtaaminen auttaa pysymään avoimena elämälle, että nuoruudenkin mentyä elämän ja parisuhteen merkityksellisyyden salaisuus on lukkoonlyömättömän ajattomuuden tunteessa.


Piirrokset: Epifanio & Kuvankäsittely: Laila Hynninen

Mainokset

Tietoa kirjoittajasta

Laila Hynninen

Paluukirjoittaja, kielityöläinen. Kolumneja eri aiheista, runoja, runovideoita fotoshopkuvin, vinkkejä espanjan kielen opiskeluun.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s