Täydellinen käyttäjäkokemus

Walter Isaacsonin elämänkerta Steve Jobsista Otavan ja alankomaalaisen Jongbloed bv:n Miki-kirjaformaattina tarjosi minulle ”täydellisen käyttäjäkokemuksen” applelaista sanamuotoa vapaasti lainatakseni. Steve Jobs olisi hyvässä lykyssä saattanut jopa olla kyseisestä tuotteesta ylpeä, vaikka kyseessä onkin paperi- eikä digiversio. Minua puhuttelivat niin kirjan poikkeuksellinen syntyhistoria, kirjoittajan loistavan suoraselkäinen ja kohteen olemustapaa kaikin puolin rehellisen oloisesti kuvaava mutta kunnioittava kokonaisuus – punaisena lankana nimenomaan elämäntyö eikä yksityiselämän tarpeettoman yksityiskohtainen ruotiminen – kuin tuotteen nautittava käännöstyö (Jyri Raivio) ja ulkomuoto sekä kirjan keskushenkilön elämä, ajatukset ja aikaansaannokset.

Kontrollifriikki ja luovuudenrakastaja Steve Jobs teki luonteelleen ominaisesti peräänantamattoman työn saadakseen juuri tämän Timessa, CNN:ssä ja Aspen-instituutissa työskennelleen miehen elämänkertansa laatijaksi. Kirjoittaja saisi täysin vapaat kädet työnsä toteuttamiseksi ilman että Jobs kontrolloisi sitä millään tavoin. Syöpäsairaus oli näet tuonut Jobsin intohimoiseen elämään hänen niin perinpohjaisesti vihaamansa ”pois-päälle-nappulan” ja mitä ilmeisemmin myös Jobsin itse asettama elämänkerrankirjoittajaehdokas nautti teoksen kohteen syvää luottamusta. Muuten moinen toimeksianto ei liene edes selitettävissä.

Mikäli viittausta Jobsin älylaitteitten virrankatkaisijanappuloita kohtaan tuntemaan ehdottomaan vieroksuntaan ei oteta lukuun, kirja ei anna sen enempää viitteitä hänen mahdollisista kuolemanpeloistaan. Kirja ei myöskään pääty kerronnallisesti hänen kuolemaansa tai hautajaisiin. Se on henkilö- ja tuotehistoriallisista virstanpylväistä toisiin etenevä intensiivinen kavalkadi, jota hallitsevat elämänkerrottavan näennäisen ristiriitaiset tai ainakin ristiriitoja aiheuttavat luonteenpiirteet, periaatteet ja aivoitukset: ulkoisista säännöistä piittaamattomuus yhdistyneenä äärimmäiseen täydellisyyden ja hallinnan ja laadun tavoitteluun; keskiverrosti mahdottomaksi koetun mahdolliseksi kokeminen ja toteuttaminen; elokuvan, musiikin, muotoilun ja arkkitehtuurin liittouttaminen uusimman teknologian kanssa nautinnon, ihmeiden, harmonian ja äärimmäisen luovuuden aikaansaamiseksi; kiinnostus itämaisiin filosofioihin, zeniläisyyteen, meditaatioon yhdistyneenä täysin hallitsemattomiin tunteenpurkauksiin, itkunkohtauksiin, raivoon, känkkäränkkään ja omapäisyyteen; hurmaamisen taito yhdistyneenä vertaansa vailla olevaan röyhkeyteen ja tökeryyteen omien tavoitteiden palvelemiseksi eli tuoteitten laadun takaamiseksi; kyky tunnustaa myös omat virheet ja tehdä kaikkensa niitten korjaamiseksi haluttuun tavoitteeseen pääsemiseksi maksoi mitä maksoi ja samanaikaisesti tai ajoittaisesti tarve elää muitta mutkitta mitä paksuimmassa valheessa, kuten kirja sanoo ”vääristellyssä todellisuudessa”, oman vision ja mission säröttömyyden säilyttämiseksi.

 

Juhlakirjoitus

IMG_2462

”Älä koskaan luule voivasi muuttaa toista ihmistä.” (äitini äidin neuvo äidilleni)

 

Kun kerron ihmisille, että olemme olleet kolmekymmentä vuotta naimisissa, syntyy syvä hiljaisuus ja uutisen kuulijoitten kasvoilta heijastuu hiljaisen tiedon salaperäistämä ilme. Tuskin kukaan onnittelee. Se ei kuulu nykyaikaan, jolloin ero on sääntö ja saman parin kanssa pysytteleminen poikkeus. Vähän samaan tapaan kuin pitkäaikainen työskentely samassa työpaikassa katsotaan enemmänkin jämähtämisen kuin ihailtavan sitoutumisen merkiksi. Ei silti, en itsekään näe suhteemme pitkäkestoisuutta sinällään erityisenä saavutuksena, tuntuu pikemminkin siltä, että näin on vain päässyt käymään, joskin kyllä paljolti tiettyjen hyvin tiedostettujen (ja varmasti myös tiedostamattomien) prioriteettien summana, mikä tekee minulle tyhjäksi mahdolliset ajopuuteoriatulkinnat.
Jos minulta kysyttäisiin, onko avioliittoni ollut onnellinen, vastaisin, että se ei ole ollut onnellinen eikä onneton vaan jonkinlainen yhdistelmä molempia. Emme ole pariskunta, josta voitaisiin valehtelematta sanoa: he ovat kuin luodut toisilleen, mutta suhteemme pohjana on ollut luonne-eromme voittava selkeä sielunkumppanuus, sosiaalisen ja emotionaalisen taustan epämääräisyyden yhdenvertaisuus, samansuuntainen mielipide rahan merkityksestä, verbaalisuus, vetovoima taiteisiin ja ihmismielen tuntemukseen, vahva yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimus ja niin oman kuin toisen tilan mahdollisimman suuri kunnioittaminen.
Kuten arvata saattaa, kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta tuo viimeksi mainittu on ollut se suurin koetinkivi. Halusit tai et, edustat aina omia näkemyksiäsi kaikesta mitä sanot tai teet tai jätät sanomatta tai tekemättä. Syntyy väistämättömiä eturistiriitoja, jolloin tärkeintä on pysytellä omilla jaloillaan toisen varpaille astumatta eli ottaa vastuuta ja vapautta ja antaa sitä yhtälailla toiselle.
Kauniita periaatteita, vai kuinka? Käytännössä pikemminkin vaihtelevalla menestyksellä toteutuneita pyrkimyksiä. Varsinkin alkuvuosien nuoruusmyllerryksessä suhteemme jatkumiselle tuntui ilmaantuvan aina joko uusi tai kuluneena toistuva haaste haasteen perään ja jouduimme käymään jatkuvia rauhanneuvotteluja rajoista ja niiden rikkomisesta. Aina kun puhe ei enää tuntunut menevän perille, siirryimme kirjeiden kirjoittamiseen, joita emme sentään lähetelleet toisillemme postitse vaan suorakuljetuksena kirjoituspöydän kulmalle, kunnes tulehtunut tilanne oli taas sen verran rauhoittunut, että voitaisiin päätyä jälleen puhumalla taas kerran jo suhteemme motoksi kehittyneeseen julkilausumaan: fuerza y flexibilidad eli voimaa ja joustavuutta.
Kun ensimmäiset kaksitoista vuotta yhteiseloa (tai kymmenen avioliittovuosissa laskien) olivat vierähtäneet, kääntyi suhteemme biologisen kellon sanelemana perheenperustamisraiteille ja mukaan tuli uusia virkistäviä tunne-elementtejä, voittopuolisesti rakkautta, ja toki arki (ja pyhäkin) kahden lapsen myötä muuttui aika tavalla. Emme kuitenkaan missään vaiheessa perustaneet kotityökalenteria, emmekä tule koskaan perustamaankaan, vaan tasa-arvon toteutuminen on suhteutettu olemassa oleviin realiteetteihin sekä itse kunkin harkintakykyyn ja toimintavalmiuteen, ja helpotuksesta huokaisten voin sanoa, että olemme toimineet itsellemme uskollisina ja että vuodet ovat sittenkin tehneet armollisen tehtävänsä.
Lapset ovat nyt nuoria aikuisia ja me puolisot fyysisesti suhtkoht kypsään ikään ehtineitä. Silti me pysymme häkellyttävän samoina ja toisaalta olemme oppineet lohdullisesti sisäistämään elämän jatkuvaa muutosta. Siitä tämä hämmennys, siitä tämä taakse päin katsominen. Huomaan, että yhtäkkiä parisuhteen vaikeudet ovat lakanneet painamasta, että eläminen nuorten kanssa antaa hyvää tekevää uusiutumisenergiaa, että ylipäätään kaikenikäisten ihmisten ja monenlaisten tilanteitten kohtaaminen auttaa pysymään avoimena elämälle, että nuoruudenkin mentyä elämän ja parisuhteen merkityksellisyyden salaisuus on lukkoonlyömättömän ajattomuuden tunteessa.

                                                                                                           


Piirrokset: Epifanio & Kuvankäsittely: Laila Hynninen

Oon mikä oon

IMG_2345

Vierastan ihmisten luokittelua. Ehkä juuri tästä syystä mm. sosiologia ei ole erityisen lähellä sydäntäni: viisitoistakesäisenä lähikirjastosta lainaamani Allardt-Littusen Sosiologian, silloisen alan raamatun, kahlattuani oli uteliaisuuteni tältä osin kutakuinkin tyydytetty. Tai ehkä välinpitämättömyys lisäopiskelua kohtaan johtuikin  paljolti siitä, että olin itse henkilönä (kukapa ei olisi!) kärkkäimmille luokittelijoille erittäin hyvä maalitaulu. Minusta oli nimittäin kaksitoista vuotta täytettyäni kehittynyt varsinainen hikipinko ja sehän jos mikä sai joukot liikkeelle. Ensimmäinen nerokkaimpien laumanjohtajahahmojen johtopäätöskehitelmä oli se, että koska olin hyvä koulussa ja tein läksyni, olin varmaan myös uskovainen. Väite ei pitänyt paikkaansa; taisin olla vielä ensimmäinen kirkosta eronnut koko porukasta, koska tein sen heti 18 täytettyäni, kun muut jäivät vielä vanhempiensa valitsemiin kirjoihin. Lukion puolella kanniskelin keltaista pyöreää rintamerkkiä. Siinä luki: Musik mot rasismen. Tämäkään ei kelvannut ahdaskalloisille vaan he totesivat, että ”eihän se edes ymmärrä, mitä tuo tarkoittaa”. Puhujat eivät varmaankaan viitanneet silloisiin ruotsin kielen taitoihini vaan siihen totuuteen, ettei ”vain läksynsä lukeva” tyttö voinut kyetä ajattelemaan omilla aivoillaan mitään.
En kerro näitä esimerkkejä siksi, että olisin jäänyt niitten jäljiltä itkeskelemään, mutta jaksan silti edelleen ihmetellä, kuinka ihmisen kuvitellaan olevan jonkinlainen pakettiratkaisu ilman persoonallisia ominaispiirteitä ja moninaisuutta.
No, kun lähdin Lahden keskiarvon mukaan huonoimmasta koulusta (ja minähän en luokittele!) mielestäni väljemmille vesille Helsinkiin ja yliopistoon, luulin sinisilmäisesti pääseväni kutistajieni ulottumattomiin. Nytpä olivat kuitenkin syynissä käyttämäni korkokengät, jotka tuntuivat estävän korkeamman ajattelun ja feminismin. Niin ikään välitön höpöttävä käytökseni kahviloissa ja käytävillä toi muassaan ajatuksen, että en voisi olla hyvä tieteentekijä. Samaani graduarvosana kertoi kyllä aivan toista, mutta siihenkin saatiin selitys: niitähän sai juuri sieltä laitokselta juuri silloin niin helposti.
Ennakkoluulojen arsenaali on loputon. Siksi huomioni kiinnittyikin psykologi Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoitukseen ihmisten vääränlaisesta jakamisesta introvertteihin ja extrovertteihin ”asiaankuuluvine” osaluonteenpiirteineen. Jaosta ei tosiaankaan ole kuin haittaa. Itse en ainakaan kuulu kumpaankaan, vaikka jotkut minut ”tuntevistani” tuntuvatkin olettavan, että puhun 24 tuntia päivässä (samoin kuin että minulla on aina kiire tai että ajan koko ajan pyörällä enkä ainakaan nuku.)

Olen vakuuttunut siitä, että me kaikki tarvitsemme (päivän, viikon, elämän aikana) oman, kenties vaihtelevan, annoksemme sekä yksinäisyyttä että sosiaalisuutta, hiljaiseloa ja toimintaa, henkisyyttä ja fyysisyyttä, tunne-ilmaisua ja rationaalisuutta jne. Kaikki nämä tarpeet määräytyvät ja muovautuvat kaiken aikaa piirteittemme, historiamme ja kulloisenkin elämäntilanteemme yhteissummana. Myös muut luonteenpiirteet kuin sisään- tai ulospäin suuntautuminen, esimerkiksi tarkkuus tai suurpiirteisyys ilmenevät ihmisissä hyvin erilaisina mielenkiintoisina kombinaatioina, jos vain jaksaa kohdata ihmisen kuin ihmisen ilman etukäteisolettamuksia. Itsestämme ja ympäriltämme löytyy kokonainen kutkuttavien ominaisuuksien  ja tarinoiden kimara: nuori kampaaja, joka ei poraudu katseellaan hiuksiisi ja on kuin ei olisikaan, osoittautuu erittäin miniatyristiseksi, nopeaälyiseksi ja kunnianhimoiseksi. Virkanainen, joka on päätynyt nykyiseen asemaansa monenkirjavia opinpolkuja kuljettuaan ja paljastuu alunalkujaan käsityöihmiseksi. Filosofian luennoitsija, joka ansaitsee osan leivästään ruokatutkimuksella, näyttää tyylitajunsa heti ensihetkestä mutta huumorintajunsa vasta hänet kaksi vuotta tunnettuasi.

Kun lapset olivat pieniä, aloin tehdä asuinympäristössäni ”roskakävelyjä” eli kerätä läheisiltä ulkoalueilta ja pihamaalta kaikenlaista lähimmäisten hyppysistä pudonnutta. Kerran eräs enemmän tai vähemmän tuntemani naapuri tuli minulle tuntemattomista motiiveista kertomaan, että joku toinen minulle täysin tuntematon naapuri oli ihmetellyt hänelle, että olenko hullu vai ”aivan oikeastiko kerään noita roskia”. Nykyiseen asuinpaikkaan muutettuamme havaitsin, että roskienkeräysviettini tulkittiin jo hieman eritellymmin: olin arvatenkin ihminen, joka valittaisi aina asiasta kuin asiasta ensimmäiseksi taloyhtiön toimistoon tai soittaisin heti tilaisuuden tullen poliisivoimat paikalle.

p.s. Tamara Lund/ Oon mikä oon/YouTube-video

 

Menetetyt elämät

20170108_153959

Taannoin tarjosi työnantajani meille poloisille meditaatio- ja stressinhallintakurssin. Sain siellä tuta. Osana päivän ohjelmaa oli nimittäin esimerkillinen stressitesti, jonka tarkoituksena oli auttaa osallistujia ymmärtämään missä mennään. Opetus, jonka sain oli se, että  stressipisteitä tuntui saavan melkein mistä vaan. Korkeimman pistemäärän  sai läheisen ihmisen kuolemasta, seuraavaksi korkeimman muistaakseni  läheisen vakavasti sairastumisesta ja sitten taidettiinkin siirtyä vähän  lievemmän luokan ongelmiin kuten avioeroihin, työpaikan menetyksiin, asuinpaikan vaihtoihin ja sen sellaiseen, kunnes vuorossa olivat  esimerkiksi omat häät ja muut pienimuotoisemmat harmit. Testi elävöityi mielessäni nyt, kun tunnen kokevani yhtä aikaa, karkeasti ottaen, sekä positiivisen että negatiivisen asian tuottaman paineen kehossani. Minua taitaa pelottaa. Oikeastaan tilanteessani ei ole mitään uutta, onhan  minua pelottanut niin moni hyvä tai huono asia ennenkin; itse asiasssa voin nähdä halutessani koko elämäni yhtenä pelkojen ja niitten voittamisen tai voittamattomuuden taistelutantereena: kaikki mitä olen saanut aikaan on rohkeuden tuotetta ja kaikki mitä olen jättänyt  tekemättä on tavallaan rohkeuden puutetta. Käyttämättömiä tilaisuuksia on tietysti aina kuviteltavissa paljon runsaammin kuin toteutuneita  mahdollisuuksia, joten lopputulema on pahimmalla arvosteluasteikolla kutakuinkin surkea. Sanoo kypsässä keski-iässä oleva nainen, joka minkä tahansa uuden ongelman tullen tuntee hetkittäin olevansa valmis  kävelemään ulos omasta elämästään. No mikä nyt niin mättää? Se on tämä ikä, toteaa filosofointiin taipuvainen ystävätär, joten huomaan, etten ole yksin. Perspektiiviä saadakseni, vai itseäni piinatakseniko?, keskityn aikaa voittaakseni postailemaan facebooktuutin täydeltä toinen toistaan raflaavampia, syviä elämänmuutoksia toteuttaneitten ihmisten haastatteluita ja tunnen pelkästä artikkeleiden lukemisesta ja jakamisesta tyynnyttävää mielihyvää. Nojaudun katsomaan omaa elämääni taaksepäin ja näen pelkkiä paketoituja, suorittettuja kokonaisuuksia, jotka paradoksaalista kyllä ovat samalla kertaa kuin horisonttiin häivyttyneitä, tavallaan ei minnekään johtaneita aihioita, joista ei voitaisi kirjoittaa jälkeenjääville klassista nousevien saavutusten nekrologiaa vaan pikemminkin sekalaisen luettelon ranskalaisilla viivoilla. Miksi en siis minäkin? Siis mitä. Lakkaisi pelkäämästä, muuttaisi yksin erämaahan, siirtyisi kunnalliselta yksityiselle, patikoisi vaihteeksi ympäri maailman. Sanoo itselleen ihminen, joka stressaantuu jo vähäisemmistäkin muutoksista. No, tässä kohtaa lienee jo aika  jarrutella, pysähtyä kertaamaan. Ensinnäkin, mitään ei ole vielä menetetty, pikemminkin on niin, että kaikki eletty on oikeastaan silkkaa voittoa. Toisekseenkin, mielenrauha on aina maailman paras paikka. Kolmannekseenikin, mielen paketit on aina mahdollista avata ja purkaa ja paketista kuorituu kuin yllättäin vahva tuntu tässä hetkessä elämisestä  sekä luottamus ja kiinnostus tulevaan. 
 

 

 

Helppoa kuin heinänteko

img_2328

Jo varhaisnuorena enoni heinäpelloilla otin ja pystytin itselleni oman heinäseipään, koska halusin työskennellä yksin. Silloin ei tarvitsisi odotella hitaampia välikapula kädessä tai toisaalta kiiruhtaa heinähangollisen aikaansaamisessa toisen valvovien silmien alla. Aivan kuin sivutuotteena tuli oma työteho ja motivaatio maksimoitua.

En muista, että tällainen toimintatapa olisi koskaan ollut minkäänlainen ongelma enolleni (työnantaja) tai muille pellolla olijoille (kanssatyöntekijät), pikemminkin se taisi olla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Paitsi kerran, kun hommiin lyöttäytyi kovastikin kerkeä ja seurallinen naapurin täti-ihminen, joka jostain syystä alkoi seurata juuri minua ja tekemisiäni kuin perskärpänen ainakin ja puhetta tuli suusta taukoamatta.

Aikani  moista  kuunneltuani – teen yleensä työn kuin työn nimittäin mieluiten täydessä hiljaisuudessa ja ajatuksenvapaudessa, koska se auttaa minua keskittymään – tein radikaalin päätöksen ja aloin siirtyä aina seuraavan seiväsreiän kankeamiseen jo hyvissä ajoin ennen kuin edellinen seipäällinen oli tullut valmiiksi. Siitäpä tuo heinätöitten totalitaarisen kollektiivisuuden edusnainen otti ja suivaantui pahan kerran, joten työrupeama päättyi sillä kertaa aina kasvavampaan suukopuun, ilmapiirin täydelliseen myrkyttymiseen ja yleiseen hämminkiin.

Kulttuureiden ja aikakausien historia on mielestäni verrattavissa kovassa aallokossa seilaavaan valtamerilaivaan, joka raskaanlaisesti keinahtelee puolelta toiselle, kokolailla ääripäästä toiseen, tasapainoa hakien: milloin on muodissa rationaalisuuden ja älyn korostaminen tunteiden kustannuksella, milloin järjestys tai kaaos, milloin usko tai järki, ja niin edespäin.

Juuri nyt on ilmiselvästi vuorossa erityisesti työ- ja sosiaalisen elämän saralla vahva tilaus kollektiivisuuteen, verkostoitumiseen, tiimityöhön, hankkeisiin, vertaistukeen ynnä muuhun sellaiseen. On huomattu, ettei kaikkea tarvitse eikä aina edes voida keksiä itse eikä kilpailu ensimmäisen tittelistä ole ainoa mahdollinen eikä välttämättä edes paras vaihtoehto. Tietoa on jo niin paljon, ettei kukaan yksin pysty sitä käsittelemään ja digitaalisuus murtaa tiedonkulun rajoja radikaalisti.

Laiva, joka on vahvasti seilannut yksilösuoritusten kyljellä on nyt kallistumassa yhteisen tekemisen laidalle.

Me ihmiset emme kuitenkaan tule koskaan mahtumaan edes parhainpienkaan ideoiden yhdenlaisen toteutuksen muottiin. Meissä kaikissa ei asu nykymuodin mukainen extrovertti tiimityöntekijä vaan maailma tulee kantamaan päällään edelleenkin niin yksin puurtajia kuin kaikenlaisia tiimi-yksilösuoritus-hybridejä. Toisin sanoen erilaisia vahvuuksia.

Kuuntelin eilen taas Pisa-puhetta. Singapore lyö nyt parasta aikaakin suomalaiset eriytyvät ja hajaantuvat kansanosat laudalta; siinä missä täällä Suomessa alueelliset, sukupuoli- ja sosiaaliset erot luovat kiilaa kollektiiviseen osaamistasoon, Singapore porskuttaa velvoittamalla huippuyksiköt jakamaan osaamistaan tasaisesti muillekin, levittämään oppimistehokkuuden tekniikoitten ilosanomaa ketään yksin jättämättä. Aivan kuin vesi kannettaisiin kaivolta kylään sankoa jonossa aina seuraavalle siirtäen.

Palaan vielä  enoni heinäpellolle. Mainioon esimerkkiin täkäläisestä tavasta rakentaa kokonaisuus omanlaisenaan kollektiivisen tekemisen ja yksilösuoritusten summana. Parhaimmillaan suomalainen heinänteko antaa yhtäaikaisen kokemuksen niin yhteisen päämäärän saavuttamisesta kuin jokaisen yksilön  vapaudesta toteuttaa itsenäisesti omaa osuuttansa riittävän suuressa liikkumatilassa ja vapaudessa, jokainen omista yksilöllisistä vahvuuksistaan ja taipumuksistaan  käsin toimien.

 

Tästä maailmasta

img_2256

Joulupukin tuloon on enää pari viikkoa, mutta minun osakseni on tämä joulun alla tullut kokea aivan toisenlaisia fantasioita. Olin kyllä syrjäsilmällä seurannut koko viimeisen vuosikymmenen ajan, kuinka perheemme nuoret ovat lenneskelleet, ajelleet, juoksennelleet tai kävelleet pitkin firenzeläisiä kattoja, urbaaneja maisemia tai vanhojen, myrskyn kourissa ajelevien alusten kansia, mutta koskaan en ollut päässyt koskemaan ohjaimeen, nuorisoon kun iski aina hervoton väsymys tällaisen vanhuksen ohjeistamista ajatellessaankin. No, ohjaimeen ei ole tarvinnut koskea vieläkään, mutta otin ohjat omiin käsiini ja aloin hieman perehtyä itsekseni virtuaalimaailmoihin, ensin ammatin näkökulmasta ja sitten yleisestä mielenkiinnosta ja aivan omalta tietokoneeltani. Kauaa ei tarvinnut nk. toisissa maailmoissa haahuilla, kun suomut jo putosivat silmiltäni tai ehkä pitäisi pikemminkin sanoa, että seinä ”todellisen” ja virtuaalimaailman välillä kaatui edestäni rysähtäen. Tarkoitan, että mysteeri tai ennakkoluulot lakkasivat vaikuttamasta, se vähäinen mitä näin ja koin riitti jo tajuamaan, että virtuaalifantasiat- ja rakennelmat eivät pohjimmiltaan mitenkään eroa lappalaisten kertomista kalavaleista, keskiaikaisista sankaritarustoista, Homeroksen seireenijutuista, kreikkalaisten jumaltarustosta, Wall streetin harhoista, kirjeystävien hankinnasta, omakotitalohaaveista, ulkomaanmatkaunelmista, luovuudesta, tiedonjanosta, pornolehtien lukemisesta, televisiosarjojen katsomisesta, vallanhalusta, estojen voittamisen ja uuden kokeilemisen toivosta, riippuvuuksista, kirjallisuuden kirjoittamisesta tai lukemisesta, taiteesta ja mekaniikasta, idolien seuraamisesta, mielikuvituksen rajallisuudesta ja rajattomuudesta, keskipäivän haaveiluista tai öittemme unista, vain joitain esimerkkejä mainitakseni. Harhakäsitykseni saivat siinäkin suhteessa kyytiä, että lukemani perusteella ikäisteni naisten osuus virtuaalimaailmoitten ”kuluttajina” osoittautui huomattavan suureksi, vaikka eipä tämä olisi ensimmäinen kerta, kun naiset harjoittavat miehen fantasioimia rakennelmia, tehdäänhän sitä tässä maailmassa aivan maailmanuskontotasollakin. Niin, netissä erilaisia artikkeleita selaillessani törmäsin myös Iltalehden muistaakseni parin vuoden takaiseen artikkeliin, jossa kerrottiin erään englantilaisen naisen ottaneen avioeron miehestään (johon hän muuten oli tutustunut virtuaalimaailman kautta) yllätettyään tämän avataren harjoittamasta seksiä virtuaalimaailmassa jonkun toisen hahmon kanssa. Paljon on siis minulta vielä kokematta. Tapasin kyllä eteläisellä saarella tallustellessani ilkialastoman mieshahmon, jolta tekniikka oli kuohinut sukupuolielimet pois ja kädet kävivät ilmassa kuin pianonsoittajalla.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

 

Muutoksesta

Rabbit

Kuva: CC by Chris Sorge 

Tiibetissä munkit ajavat itsensä kaljuksi. Se auttaa heitä kuulemma pääsemään vanhoista energioista irti. On olemassa myös toisenlaisia kaljuunnuttamistraditioita: tukka pois ja linnaan, jolloin perusteet ovat olleet ihan toiset ja olisi mielenkiintoista tietää, ovatko vangit kokeneet nöyryytyksen ja itsemääräämisoikeuden menettämisen sijaan tai lisäksi myös jonkinlaista puhdistautumista. Hiustensa kanssa ovat taistelleet niin irokeesit, punkkarit kuin uusnatsitkin ja pakon edessä sytostaattihoitopotilaat, viimeksi mainitut tuskin kuitenkaan hiustenluovuttamismielessä varsinaisesti  omasta nimenomaisesta halustaan. Ja onpa ainakin minulla esimerkkejä ihan lähipiiristäkin: eräs hyvätukkainen sukulaistyttö, joka ihan ilman mitään sidosryhmiä otti ja ajatutti itsensä kaljuksi ja sai aikaan (ehkä tiedostamattaan) toivomansa reaktion eli pääsi todistamaan järkytetyn äitinsä traagista parkumista. Kuin vastapainoksi tarjoutuvat tarkasteltaviksi Fidel Castron viime aikaiset kuvat. Niissä kun ei näy merkkiäkään tukattomuushingusta tai edes hiustenleikkuuhalukkuudesta ja ikiaikainen parta sojottaa joka suuntaan ilmaisten mitä vankinta peräänantamattomuutta ainakin yhdessä muutenkin jo selväksi tulleessa asiassa: omasta vanhasta kiinni pitämisessä. Tätä nimitettäisiin suomaisessa yhteiskuntapolitiikassa ja työelämässä nykypäivän termein muutosvastarinnaksi. Ihminen joka ei tinki periaatteistaan, jotka systeemi jo kokee aikansaeläneeksi, on taakaksi uusiutumiselle. Muutosta kun pukkaa joka suunnalta enemmän tai vähemmän hallitusti. Yhteiskunnan ja sen organisaatioitten rakennemuutospaineissa on varmaan yksi jos toinen ehtinyt käydä leikkauttamassa ja värjäyttämässä hiuksensa jo moneen kertaan eikä vierasta liene myöskään tasapainoilu vanhan ja uuden järjestyksen välilllä. Useat instituutiot ovat päätyneet tukemaan poloisia jäseniään parturi-kampaajakurssin sijaan meditaatio- ja muita stressinhallintamenetelmiä mainostamalla; pyritäänhän niitten avulla saamaan kansalaisia pysymään edes enemmän tai vähemmän terveenä ja järjissään, ilman tarvetta repiä viimeinenkin hius päästään. Mikään ei kuitenkaan tunnu hillitsevän yhteiskuntaamme parhaillaan riivaavaa, stressaavan kiireistä muutosta  (josta ehkä kuubalaisetkin saavat omalta osaltaan pian tuta). Yhteiskunta kokonaisuutena kallistuu eteenpäin kuin siirtolohkare jykänteen reunalla ja sen yksilöt kipittävät tai loikkivat eriaikaisesti turvaan, jotkut kampauksestaan kiinni pidellen, toiset tukka pahasti putkella. Tähän ongelmaan taasen antavat lehdistöpsykologi-filosofit toistuvasti niin kansalaisille kuin hallitsijoillekin, vanhan mutta varteenotettavan neuvon: muutos on paras silloin kun se on riittävän hidas, sellainen jossa muutoksen kohteena olevat ihmiset pysyvät mukana. Näin ympyrä sulkeutuu, muutos ja muuttumattomuus päätyvät täydentämään toisiaan; muutos ymmärretään elämän edellytykseksi mutta liiallinen kiire väkivallaksi. Otan vielä yhden kenties kateuteen tai ihailuun provosoivan esimerkin muutoksen rytmistä eikä liene sattumaa, että se on enemmänkin eläin- kuin ihmismaailmasta. Tänään marraskuun pimenevässä illassa luonnossa liikkuessani satuin kohdakkain jäniksen kanssa. Keskeytin kulkuni ollakseni sitä karkoittamatta ja pysähdyimme molemmat haistelemaan tuulia. Kotvan päästä jänis oli pysähtynyt tarpeekseen ja jatkoi sitten ihmissilmiin sattumanvaraiselta näyttävää vaellustaan jonnekin. Sen kulku ei herättänyt hallitsemattomuuden tai hallituksi tulemisen tunteita. Se tuntui menevän juuri sinne  mihin sen oli määrä mennä.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen