Päivityksiä

img_1854-1

Kun esikoiseni syntyi, hakeuduin kunnan ilmaiselle psykologille. Lapsi oli kuin uusi järjestelmä elämäni tietokoneessa, joten totesin, että minun olisi hankkiuduttava eroon vanhasta, samoja ikuisia ratoja loputtomasti ja tuloksettomasti pyörittävästä menneisyyden käyttöjärjestelmästäni, jotta jaksaisin elää ihmisarvoista elämää enkä simahtaisi kahden rinnakkaisen, aikansaeläneen ja hetki hetkeltä päivittyvän, ohjelmiston yhtäaikaisesta ylläpidosta. Käyntejä kertyi vain muutama. Elämäni kulku katkaisi ne, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut enää mitään väliä, koska noista sormin luettavista kerroista lähtien olen kuljettanut mukanani erityisesti kahta tuon psykologin lausumaa lausetta, joista on ollut selviytymistyökaluiksi monenmoiseen tilanteeseen. Toisen tarkkaa muotoa en enää pysty muistamaan, mutta sen sisältö ja siihen johtanut tilanne ovat tarkasti mielessäni. Ei muuta kuin astuin sisään vastaanottotilaan ja istuuduin penkille, psykologi ei sanonut hetkeen mitään ja aloin kiemurrella istuimellani tuloksellisen dialogin kärsimättömässä odotuksessa. Kun psykologi ei vielä kohtakaan sanonut mitään, ilmaisin hänelle sanallisestikin tavoitteellisuuteni (olihan meillä vain puolisen tuntia aikaa ratkaista koko minun elämäni!), jolloin tuo strategiansa erittäin hyvin osaava ihmistuntija pääsi ilmaisemaan sen kaikkein olennaisimman: ei kaiken tarvitse koko ajan olla jotain taukoamatonta suorittamista.

Kun nuorempi lapseni olin noin kolmen vanha, istuin uupuneena metrossa, matkalla vain pois jonnekin kotoa, kun ilmaislehteä selatessani minulle tuli vahva tunne siitä, että juuri sillä hetkellä tuon lehden lukeminen olisi jotenkin merkityksellistä. Jatkoin sivujen kääntelyä, kunnes silmäni osuivat ilmoitukseen Silva-metodin ilmaisluennosta ja päätin siltä istumalta, että tuonne menemiseen minulle tulisi liikenemään voimia ja aikaa. Niinpä siinä sitten kävikin ja maksullisen viikonloppukurssin hinnakkuudesta huolimatta päädyin myös hankkiutumaan sille (tosin työnantajan osallistuessa kustannuksiin kurssin ”epämääräisestä” luonteesta huolimatta). Kurssilla oli kaikenmoista, mutta pääasia oli koko ajan sama: saada pintaan yhteys syvälle omaan sisimpään ja ympäröivään maailmaan niin että kaikki tapahtuu (kuin) itsestään, jolloin energiat voivat virrata vapaasti, muisti ja ymmärrys pelaavat paremmin, pysymme terveempinä ja teemme itsellemme oikeita ratkaisuja. Ei sinänsä mitään uutta auringon alla, mutta tälläkin kertaa sain itselleni tuntuvaa vahvistusta ja mieluisia mielenhuoltotekniikoita jatkaa uudistunein voimin sekä yksityis- että työelämääni eteenpäin.

Molempien lasteni ollessa jo peruskouluikäisiä varasin ajan te-toimiston työpsykologille. Etukäteiskuvitelmissani tulisin esittämään hänelle mieltäni askarruttavat asiat ja hän tulisi kaikessa viisaudessaan tarjoamaan minulle erilaisia ratkaisevia näkökulmia ja vaihtoehtoja tulevaisuuteni varalle. En olisi voinut erehtyä kuvitelmissani enempää! Kun parin tunnin päästä istunnon alkamisesta astuin kuin puulla päähän lyötynä tuosta niin eleettömästä toimistosta vilkkaalle keskustan kadulle, oli alkuperäinen käsikirjoitus muuttunut seuraavanlaiseksi: muutaman viattoman kysymyksen ja kommentin vauhdittamana oli psykologi tarkoituksellisesti houkutellut minut antamaan itse vastaukset omiin kysymyksiini ja vielä minulle täysin yllätyksellisellä tavalla: ensimmäistä kertaa elämässäni olin mahdollisten vajavaisuuksien mielessä pitämisen sijaan lyönyt pöytään suunnattoman määrän mitä erilaisimpia vahvuuksiani eli havahduin sinä päivänä huomaamaan, kuinka minäkuvani oli sittenkin päässyt salakavalasti muuttumaan hyvinkin radikaalisti  useimmiten niin hitaalta tuntuvan kasvuprosessin saatossa.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Mainokset

Peuran vasa

img_1670

Kesän sieluunpainuvin muisto: olen nousemassa järviveden puhdistamana ja virkistämänä metsätietä talolle, kun katseeni osuu pellonkaistaleen laidassa minulle ennennäkemättömään: nuori peuran vesa se siinä seisoo kaikessa herkkyydessään niin että automaattisesti pysähdyn niille sijoilleni ja hetken saan vaikuttua sen suurten ruskeitten silmien samettisesta katseesta ennen kuin se kääntyy nopeasti kannoillaan ja katoaa jonnekin puitten suojaan. Haaleilta tuntuvat sen rinnalla rakkaitten ja ystävien kanssa vietetyt juhlat ja kulttuuririennot, niin hämmentävältä kuin totuus tuntuukin. Sain myös tilaisuuden kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni kajakilla melomista, joka ennakolta sekä kiehtoi ja suorastaan vähän pelottikin minua, mutta heti veden varaan jouduttuani sai minut täyttymään valtavasta riemun ja vapauden tunteesta, joka jatkui sisälläni useita viikkoja, kunnes huuhtoutui pikku hiljaa jonnekin loitommalle, arjen kuivan hiekan alle. Kesässäni ja elämässäni on ollut sen verran paljon pientä ja keskikokoistakin jäynää, turhaa puhetta ja suukopua; pärjäämiseen, huolehtimiseen ja velvollisuuksiin keskittyvää toimintaa, että näistä kahdesta vaatimattomasta luontokokemuksesta on ilmeisesti itsesäätelyn tuloksena tullut minulle jonkinlainen selviämispankki ja ohjenuora, keskeytymättömän eheytymisen vaatimusimu, joka asettaa syksyn touhotukset etäännyttävään perspektiiviin: mitä haasteita ja pettymyksiä sosiaalinen taiteilu, ihmiskulttuurin asettamat säännöt, kommunikaatiovaikeudet, esinemaailma ja taloudelliset realiteetit aiheuttavatkin, en tule antautumaan tälle osaa todellisuutta kokonaan, en tule myymään sille koko olemustani, näillä näkymillä en ehkä enää koskaan. Tänään oli tavanomaisen merenrantareitin varrella tyyni ilmanala: syksylle niin usein ominainen levottomuus ja kahina loistivat poissaolollaan. Mieleeni nousi ajatus, että ehkäpä meidät onkin rakennettu niin että kun vastoinkäymiset ylittävät tietyn rajan määrässä tai laadussa, niistä onkin yhtäkkiä helpompi päästää irti; silloin elämä itseisarvona ottaa meissä vallan.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen