Kenen joukoissa seisot

Äitini ei useinkaan osannut päättää, mitä puoluetta äänestäisi, mikä äkkiseltään tuntui nuoresta minästäni omituiselta, koska noihin aikoihin vasemmisto oli vasemmisto, keskusta keskusta ja oikeisto oikeisto aivan kekkoslaiseen tyyliin. Tarkempia perusteluja moiseen epätietoisuuteen tiedusteltuani aloin kyllä  jollain lailla ymmärtää hänen päättämättömyyttään: osoittautuihan äitini tausta ja sosiaalinen asema enemmän tai vähemmän sekasotkuksi kaikkia edellä mainittuja eturyhmiä: hän oli syntynyt maalla yläluokkaisemmasta menneisyydestä keskikokoiseksi rappiotilaksi kutistuneeseen talouteen kolmikymmenluvun lamasta, tuurijuoppoisästä sekä talollisen ja palkollisen epäsäätyisestä avioliitosta kärsineeseen monilapsiseen perheeseen, nainut myöhemmin työhön tottuneen, juuristaan tietoisen talonpoikaistuneen torpparisuvun jälkeläisen, erottuaan siirtynyt maalaiseksi kaupungissa, tehtaantytöksi ilman selkeitä proletaariperinteitä, turvanaan perittyä omaisuutta, varaa ostaa oma talo ja tontti, mahdollisuus viettää kaikki kahden viikon kesälomat omilla pienmetsänomistajan maillaan raivaus- ja istutustöissä hikoillen ja pitää peruskoulua ja lukiota käyvät tyttärensä ainakin vaatteissa ja leivässä.

Vasemmisto kun assosioitui puhtaaseen omaisuudettomuuteen, keskusta taas maanviljelijöitten puolesta puhumiseen ja kokoomus enemmänkin suur- kuin pienkapitalistien etuihin.

Itselleni yllätykseksi, vuosikymmeniä myöhemmin, huomaan mainitun päättämättämyyden ja sosiaalisen epäsikiömäisyyden siirtyneen sukupolvelta toiselle: koulutukseltani (ylempi korkeakoulututkinto) edustan kaiketi keskiluokkaa, jonka luulisi äänestävän kokoomusta tai intellektuellidemareita tai kenties vihreitä tai vasemmistoliittoa; työkokemukseltani ja palkkatasoltani olen muutaman kuukauden vuodessa alempaa keskiluokkaa (pätkätyöopettaja), loput kuukaudet perusduunaria tai tilastollista köyhyysrajaa  (haastattelija/ työtön), jotka äänestänevät demareita tai perusuomalaisia tai vasemmistoliittoa tai herra ties mitä ryhmittymää; omaisuuden ja varsinkin sen hoitotapojen puolesta lienen jonkinlainen osa-aikapienkapitalisti, jolle ei ole puoluetta laisinkaan, ellei sitten joka toinen päivä keskusta.

En siis minäkään kuulu joukkoon, enkä ole koskaan mihinkään joukkoon vaalipäiviä lukuun ottamatta pyrkinytkään.

Kun olin nuori, oli vanhemmilla yleensäkin (hyvänä?) tapana toivoa eli käytännössä vaatia, että lapset menestyisivät paremmin tai vähintään yhtä hyvin elämässä kuin mitä he itse olivat menestyneet. Vaikka itse olisi erehdytty moneen kertaan (nukuttu koulussa, sorruttu viinaan, menty vääriin naimisiin ja muutenkin jätetty niin monta tilaisuutta käyttämättä) tai päinvastaisesti oltu aina niin täydellisiä (täytetty velvollisuudet tunnollisesti, oltu lahjakkaita suuntaan ja toiseen, suhtauduttu elämään järkevästi, valittu oikein ja raadettu kaikkien muittenkin eteen kohtalon viisaasti säätäminä) oli suunta puheissa ja neuvoissa helposti yläkanttiin aivan kuin lapsi olisi joku vanhempien parannettu painos ja olosuhteet niin ikään nuoremmalla sukupolvella aina kategorisesti suotuisammat kuin silloin ennen, kun ei ollut mistä valita, ei ollut vielä tietoa ja ymmärrystä, kun kollektiivinen tajunta, tilanne ja mahdollisuudet olivat muka luonnostaan kehittymättömämpiä. Oma halu lapsen menestykseen oli niin hallitseva, että historiankäsitys hairahtui lineaariseksi, aivan kuin kaikki olisi koko ajan menossa parempaan suuntaan.

Oikeiston, keskustan vai vasemmiston?

Tokihan olemme jo päässeet kuokan varresta hallaisia peltoja käsipelein äestämästä ja näillä leveysasteilla jo suurin osa käyttää sisävessaa ja kännykkää ja internetiäkin, mutta se ei silti poista jatkuvia sosiaalisia mullistuksia, jokasukupolvista yksilön tarvetta vastata aina uudestaan ja uudestaan yhteiskunnan haasteisiin. Se ei poista myöskään yksilön ikiaikaista tarvetta löytää itse oma polkunsa ja tapansa vaikuttaa maailman menoon toisaalta huolimatta vanhempien statuksesta ja toisaalta juuri ponnistamalla itse kunkin taustasta, johon on myös kätkettynä jotain vieläkin suurempaa kuin käytettävissä olevat taloudelliset resurssit: ihmisen käsitys omasta itsestään sekä erillisenä olentona ja osana yhteiskuntaa, käsitys omasta itsestä mahdollisena asioihin ja olosuhteisiin vaikuttajana, sellaisena olijana ja tekijänä, jolle maailma on yhtä lailla auki kuin noille toisillekin. Se käsitys, jonka me vanhemmat omalla tavallamme olla ja elää ja ratkaista tilanteita viestitämme lapsillemme.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

 

 

 

Mainokset

Talouselämän tyylikoulu

IMG_1418

Kauppalehdessä oli kerrankin lehden ja mielestäni myös keskivertoajattelun rajoja rikkova juttu, jonka olisin kernaasti jakanut kanssanne Facebookin kautta, mutta lehti itse ei luokitellut tätä uutisointia samalla tavalla jakamisen arvoiseksi kuin esimerkiksi juttua ”Tyylikoulu: Näin valitset täydelliset korkokengät”, joten heitän teille tässä ainakin luun kaluttavaksi. Viittaan 1. huhtikuuta Omaraha-sivun peittävään amerikkalaistyylisesti otsikoituun ”Oletko säästäjä vai kuluttaja? Tunnista vahvuutesi ja onnistu” – artikkeliin, jossa kerrotaan Morningstarin behavioristisen tutkijan Sarah Newcombin ajatuksia ja mm. mainitaan hänen kannustavan finanssialaa keskittymään asiakkaidensa auttamiseen talousongelmissa. ”Taloudellisella käyttäytymisellämme ei ole mitään tekemistä numeroitten kanssa”, Newcombin kerrotaan sanovan. Talouspäätöksiä ohjaavat lapsuuden avainkokemukset, temperamentti ja tunne-elämä. Jos haluaa muuttaa taloutta koskevaa toimintaansa, on sukellettava syvälle omaan psykologiaan, kokemuksiin, temperamenttiin ja haaveisiin, lehti referoi.  Raha on järkeä ja tunnetta. ”Talousasiat ovat suuri stressin aiheuttaja ja stressi on terveydelle haitallista”, lehti myös siteeraa tutkijaa, tässä vain mielestäni olennaisimpia kohtia esiin tuodakseni. Newcomb siis peräänkuuluttaa taloudellisen ja psykologisen neuvonnan yhdistämistä ihmisten parhaaksi. Se on jo itsessään jotakin tässä omaneduntavoittelijoiden maailmassa. Mikäli sinulla nyt ylipäätään on jotain mistä joko säästää tai vaihtoehtoisesti kuluttaa, etkä jostain syystä ole sittenkään tyytyväinen omiin elämänvalintoihisi, ei katsaus omiin toimintaperiaatteisiin liene ollenkaan hullumpi ajatus. Omasta puolestani olen tuntenut tarvetta tuon katsauksen luomiseen useaan otteeseen elämäni varrella, varallisuudestani riippumatta,  ja ehkä juuri siksi koen Newcombin ajatukset mielenkiintoisina ja aina ajankohtaisina. Itse asiassa viedäkseni edellä esitettyjä aivoitusten aihioita vielä vähän pitemmälle väittäisin, että rahan käyttötaipumuksemme ovat suoraan verrannollisia itsearvostukseemme ja kykyymme jakaa tunteita, jotka myöskin lienevät paljolti perua sieltä lapsuuden kodista. Jos sinulle ei ole siellä mitään osattu antaa, et osaa sitä erikseen opettelematta itsellesi vaatia tai hankkia tai haalit kenties enemmän kuin mitä ikinä tarvitset etkä toisaalta ehkä osaa antaa muille paljon mitään tai toisaalta kenties luovutkin kaikesta omastasi toisten hyväksi. Se nuukuuden ja anteliaisuuden monimutkainen perintö, jonka olen itse aikanaan kotoani saanut, on pannut minut  kerta toisensa jälkeen miettimään, mitä olen valmis panostamaan elämässäni työntekona, ajankäyttönä, rahana, tunteiden ja energian tuhlauksena eri elämänalueisiin, pari- ja jopa ystävyyssuhteisiin sekä perheen perustamisen jälkeen lasten kasvatukseen ja tulevaisuuteen. Koska elämä on kuitenkin jo tässä iässä tehnyt enemmän kuin selväksi ne tosiseikat, että antamalla saa ja oman tilan reilulla ottamisella saaminen senkun vaan lisääntyy, en ole enää viime aikoina kokenut tarvitsevani alati vaihtuvien elämäntilanteitten ratkaisemiseen mitään suoranaista aivoriiheilyä, mutta kuin pienenä piikkinä lihassani on edelleen tuo yksittäinen kysymys omiin lapsiin kohdistuvasta ”rahapolitiikasta”. Ilmassa kun on ollut monenmoista ylevää pyrkimystä olla korostamatta liikaa rahan merkitystä, olla antamatta sitä liikaa tai liian vähän, liian löyhästi tai liian tiukin perustein, muka mahdollisimman hyvänä esimerkkinä toimien, olosuhteet huomioon ottaen. Silti on jäljellä aina se mahdollisuus, että olisi ehkä voinut panostaa vähän enemmän, jotta jälkikasvulla olisi sileämpi tai hallitumpi tie ja itsellä parempi omatunto. Olisi sitä ja olisi tätä. Toisaalta lapsiltamme ”ei ole puutunut mitään” ja he tietävät kyllä varsin hyvin, mikä heidän sosiaalinen asemansa nykyisellään on ja mistä monista tekijöistä se koostuu; ja he tiedostavat myös oman mahdollisuutensa muuttaa tilannetta, jos tarvetta on.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Nuoruus ja hulluus

Eli pankkiterminologiassa korrektilta nimeltään riskisietokyky. Nyttemmin useamman finanssioppaan kahlanneena olen altistanut itseni tarkoitushakuisesti kansalaisten päähän kohteliaasti ajettavalle rationaaliselle talousajattelulle, jossa kannustetaan nuorempia sijoittamaan riskisemmin esimerkiksi osakkeisiin, kun taas ikääntyvälle väestölle suositellaan vähätuottoisempia ja näin ollen ”turvallisempia” vaihtoehtoja, jotta vanhuudenturva ei olisi yhtäkkisesti kaikonnut taivaantuuliin juuri  silloin kun sitä tarvittaisiin. Hyvä niin. Minun tapauksessani oppaitten opit ovat kuitenkin olleet pikemminkin tie syvempään itsetuntemukseen kuin raamattu valittavalle sijoitusstrategialle. Huomaan nimittäin (taas kerran?) eläneeni täysin ylösalaisin, niin rahojen kuin muittenkin asioitten suhteen. Kun olin nuori, vältin aika lailla systemaattisesti kaikkinaista turhan riskin ottamista: tein aina tunnollisesti läksyni, luin kokeisiin ajoissa, olin varovainen auktoriteettien kanssa, säästin enkä tuhlannut, en ryhtynyt kokeilemaan suuremmin mitään mistä en olettanut selviäväni, en mennyt uimahallisssa hyppäämään kerroksista (eli johonkin oli kadonnut tai kätkeytynyt se ensimmäisen blogini kansakoulutyttö!), en ryypännyt tai rällestänyt, pössytellyt tupakoita koulun nurkkien takana ja mikä ehkä kaikkein määräävintä: en oikeastaan osannut unelmoida mistään. Tervesieluisen tyttökaverini ruusunpunaisena liehuvat ikkunaverhotkin saivat minut oikein näkemään punaista! Siis realisti kiireestä kantapäähän. Näin jälkeenpäin ajatellen olen ollut aikalailla kurjassa jamassa. Sen verran olen kuitenkin tajunnut, että lähdin kotoa, muutin pois, muualle, eteenpäin, jonnekin, vaikka edelleenkin ilman suuria unelmia paremmasta, keskiverto-opiskelijamaailman harvasilmuinen turvahäkki  taatusti ympärilläni, opiskelemaan sitä minkä jo suhkoht hyvin hallitsin. Sielläkin  jatkoin niukkuuden filosofiaani, aikana jolloin jotkut opiskelijatovereistani nostelivat surutta maksimimäärän runsaskätisesti jaeltavia opintolainoja sijoittaakseen ne vaikka turkin ostamiseen, rahastoihin korkoa kasvamaan tai muuten vaan leveämpään elämiseen, matkusteluun tai kaljanjuontiin. Elettiinhän silloin juuri yhteiskunnallisesti vaurasta kahdeksankymmentälukua. Käänne asenteissani sai vielä odottaa, jos sitä nyt edes varsinaiseksi käänteeksi on mielekästä nimittää. Enhän ole nytkään lakannut täysin varautumasta tai suunnittelemasta, en ole vieläkään myynyt kaikkea ja muuttanut Goalle, en ole alkanut pelata pokeria netissä tai edes hedelmäpelejä K-kaupassa. Nykyiselläänkin pidän jotakuinkin rahojeni reunasta kiinni, vaikka sijoitankin osakkeisiin yli annettujen ikäsuositusten enkä suostu olemaan huolissani. Riski, jonka vihdoinkin itselleni merkittävästi otan, on jossain paljon syvemmällä: uskalluksessa  rakastaa ja tulla rakastetuksi ilman kirjanpitoa vastapalveluksista, sekä itseäni että lähimmäisiäni; rohkeudessa olla mahdollisimman oma itseni niin yksikseni, kotiväen ja ystävien kanssa kuin eri työyhteisössäkin; nautinto haluta olla tietoisesti olemassa elävänä organismina, ihmisolentona ja maailmankaikkeuden palasena välittämättä loputtomista sosiaalisista vaatimuksista ja ikuisista itsensäkehittämissuosituksista; rohkeus käyttää luovaa energiaani siihen mihin juuri itse haluan välittämättä muitten arvoarvostelmista. Jokapäiväisyyksiä sellaiselle, joka ei ole koskaan kärsinyt rakkauden puutetta. Sillä lapsi, joka saa riittävästi hyväksyntää ja huolenpitoa, tuntee maailman siinä määrin kodikseen, että uskaltaa riskeerata koko olemassaolonsa pitämällä omana itsenään olemista niin itsestäänselvänä, ettei sitä tarvitse koko ajan pelätä tai kyseenalaistaa. Me taas, jotka tunnemme saaneemme vähemmän, joudumme harjoittelemaan (itse)rakkauden taitoja joskus pitemmänkin aikaa heittäytymällä tuohon meille kaikille yhtä riskialttiiseen tuntemattomaan aivan kuin pelissä olisi sittenkin joka panoksella jotakin enemmän kuin mitä kenties jaksammekaan sietää.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen