Täydellinen käyttäjäkokemus

Walter Isaacsonin elämänkerta Steve Jobsista Otavan ja alankomaalaisen Jongbloed bv:n Miki-kirjaformaattina tarjosi minulle ”täydellisen käyttäjäkokemuksen” applelaista sanamuotoa vapaasti lainatakseni. Steve Jobs olisi hyvässä lykyssä saattanut jopa olla kyseisestä tuotteesta ylpeä, vaikka kyseessä onkin paperi- eikä digiversio. Minua puhuttelivat niin kirjan poikkeuksellinen syntyhistoria, kirjoittajan loistavan suoraselkäinen ja kohteen olemustapaa kaikin puolin rehellisen oloisesti kuvaava mutta kunnioittava kokonaisuus – punaisena lankana nimenomaan elämäntyö eikä yksityiselämän tarpeettoman yksityiskohtainen ruotiminen – kuin tuotteen nautittava käännöstyö (Jyri Raivio) ja ulkomuoto sekä kirjan keskushenkilön elämä, ajatukset ja aikaansaannokset.

Kontrollifriikki ja luovuudenrakastaja Steve Jobs teki luonteelleen ominaisesti peräänantamattoman työn saadakseen juuri tämän Timessa, CNN:ssä ja Aspen-instituutissa työskennelleen miehen elämänkertansa laatijaksi. Kirjoittaja saisi täysin vapaat kädet työnsä toteuttamiseksi ilman että Jobs kontrolloisi sitä millään tavoin. Syöpäsairaus oli näet tuonut Jobsin intohimoiseen elämään hänen niin perinpohjaisesti vihaamansa ”pois-päälle-nappulan” ja mitä ilmeisemmin myös Jobsin itse asettama elämänkerrankirjoittajaehdokas nautti teoksen kohteen syvää luottamusta. Muuten moinen toimeksianto ei liene edes selitettävissä.

Mikäli viittausta Jobsin älylaitteitten virrankatkaisijanappuloita kohtaan tuntemaan ehdottomaan vieroksuntaan ei oteta lukuun, kirja ei anna sen enempää viitteitä hänen mahdollisista kuolemanpeloistaan. Kirja ei myöskään pääty kerronnallisesti hänen kuolemaansa tai hautajaisiin. Se on henkilö- ja tuotehistoriallisista virstanpylväistä toisiin etenevä intensiivinen kavalkadi, jota hallitsevat elämänkerrottavan näennäisen ristiriitaiset tai ainakin ristiriitoja aiheuttavat luonteenpiirteet, periaatteet ja aivoitukset: ulkoisista säännöistä piittaamattomuus yhdistyneenä äärimmäiseen täydellisyyden ja hallinnan ja laadun tavoitteluun; keskiverrosti mahdottomaksi koetun mahdolliseksi kokeminen ja toteuttaminen; elokuvan, musiikin, muotoilun ja arkkitehtuurin liittouttaminen uusimman teknologian kanssa nautinnon, ihmeiden, harmonian ja äärimmäisen luovuuden aikaansaamiseksi; kiinnostus itämaisiin filosofioihin, zeniläisyyteen, meditaatioon yhdistyneenä täysin hallitsemattomiin tunteenpurkauksiin, itkunkohtauksiin, raivoon, känkkäränkkään ja omapäisyyteen; hurmaamisen taito yhdistyneenä vertaansa vailla olevaan röyhkeyteen ja tökeryyteen omien tavoitteiden palvelemiseksi eli tuoteitten laadun takaamiseksi; kyky tunnustaa myös omat virheet ja tehdä kaikkensa niitten korjaamiseksi haluttuun tavoitteeseen pääsemiseksi maksoi mitä maksoi ja samanaikaisesti tai ajoittaisesti tarve elää muitta mutkitta mitä paksuimmassa valheessa, kuten kirja sanoo ”vääristellyssä todellisuudessa”, oman vision ja mission säröttömyyden säilyttämiseksi.

 

Mainokset

Juhlakirjoitus

IMG_2462

”Älä koskaan luule voivasi muuttaa toista ihmistä.” (äitini äidin neuvo äidilleni)

 

Kun kerron ihmisille, että olemme olleet kolmekymmentä vuotta naimisissa, syntyy syvä hiljaisuus ja uutisen kuulijoitten kasvoilta heijastuu hiljaisen tiedon salaperäistämä ilme. Tuskin kukaan onnittelee. Se ei kuulu nykyaikaan, jolloin ero on sääntö ja saman parin kanssa pysytteleminen poikkeus. Vähän samaan tapaan kuin pitkäaikainen työskentely samassa työpaikassa katsotaan enemmänkin jämähtämisen kuin ihailtavan sitoutumisen merkiksi. Ei silti, en itsekään näe suhteemme pitkäkestoisuutta sinällään erityisenä saavutuksena, tuntuu pikemminkin siltä, että näin on vain päässyt käymään, joskin kyllä paljolti tiettyjen hyvin tiedostettujen (ja varmasti myös tiedostamattomien) prioriteettien summana, mikä tekee minulle tyhjäksi mahdolliset ajopuuteoriatulkinnat.
Jos minulta kysyttäisiin, onko avioliittoni ollut onnellinen, vastaisin, että se ei ole ollut onnellinen eikä onneton vaan jonkinlainen yhdistelmä molempia. Emme ole pariskunta, josta voitaisiin valehtelematta sanoa: he ovat kuin luodut toisilleen, mutta suhteemme pohjana on ollut luonne-eromme voittava selkeä sielunkumppanuus, sosiaalisen ja emotionaalisen taustan epämääräisyyden yhdenvertaisuus, samansuuntainen mielipide rahan merkityksestä, verbaalisuus, vetovoima taiteisiin ja ihmismielen tuntemukseen, vahva yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimus ja niin oman kuin toisen tilan mahdollisimman suuri kunnioittaminen.
Kuten arvata saattaa, kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta tuo viimeksi mainittu on ollut se suurin koetinkivi. Halusit tai et, edustat aina omia näkemyksiäsi kaikesta mitä sanot tai teet tai jätät sanomatta tai tekemättä. Syntyy väistämättömiä eturistiriitoja, jolloin tärkeintä on pysytellä omilla jaloillaan toisen varpaille astumatta eli ottaa vastuuta ja vapautta ja antaa sitä yhtälailla toiselle.
Kauniita periaatteita, vai kuinka? Käytännössä pikemminkin vaihtelevalla menestyksellä toteutuneita pyrkimyksiä. Varsinkin alkuvuosien nuoruusmyllerryksessä suhteemme jatkumiselle tuntui ilmaantuvan aina joko uusi tai kuluneena toistuva haaste haasteen perään ja jouduimme käymään jatkuvia rauhanneuvotteluja rajoista ja niiden rikkomisesta. Aina kun puhe ei enää tuntunut menevän perille, siirryimme kirjeiden kirjoittamiseen, joita emme sentään lähetelleet toisillemme postitse vaan suorakuljetuksena kirjoituspöydän kulmalle, kunnes tulehtunut tilanne oli taas sen verran rauhoittunut, että voitaisiin päätyä jälleen puhumalla taas kerran jo suhteemme motoksi kehittyneeseen julkilausumaan: fuerza y flexibilidad eli voimaa ja joustavuutta.
Kun ensimmäiset kaksitoista vuotta yhteiseloa (tai kymmenen avioliittovuosissa laskien) olivat vierähtäneet, kääntyi suhteemme biologisen kellon sanelemana perheenperustamisraiteille ja mukaan tuli uusia virkistäviä tunne-elementtejä, voittopuolisesti rakkautta, ja toki arki (ja pyhäkin) kahden lapsen myötä muuttui aika tavalla. Emme kuitenkaan missään vaiheessa perustaneet kotityökalenteria, emmekä tule koskaan perustamaankaan, vaan tasa-arvon toteutuminen on suhteutettu olemassa oleviin realiteetteihin sekä itse kunkin harkintakykyyn ja toimintavalmiuteen, ja helpotuksesta huokaisten voin sanoa, että olemme toimineet itsellemme uskollisina ja että vuodet ovat sittenkin tehneet armollisen tehtävänsä.
Lapset ovat nyt nuoria aikuisia ja me puolisot fyysisesti suhtkoht kypsään ikään ehtineitä. Silti me pysymme häkellyttävän samoina ja toisaalta olemme oppineet lohdullisesti sisäistämään elämän jatkuvaa muutosta. Siitä tämä hämmennys, siitä tämä taakse päin katsominen. Huomaan, että yhtäkkiä parisuhteen vaikeudet ovat lakanneet painamasta, että eläminen nuorten kanssa antaa hyvää tekevää uusiutumisenergiaa, että ylipäätään kaikenikäisten ihmisten ja monenlaisten tilanteitten kohtaaminen auttaa pysymään avoimena elämälle, että nuoruudenkin mentyä elämän ja parisuhteen merkityksellisyyden salaisuus on lukkoonlyömättömän ajattomuuden tunteessa.


Piirrokset: Epifanio & Kuvankäsittely: Laila Hynninen

Viimeinen toive

kopio-tiedostosta-p1000432

Viimeisten elinvuosiensa aikana äitini muisti kävelyttää minua miltei jokaisella vierailukerrallani paikalliselle hautausmaalle ja sen kiven juureen, jonka alle hän aikanaan halusi tulla haudatuksi. Kivi oli hänen omien isovanhempiensa kivi, josta nimet olivat jo haalistuneet; niinpä esitettyyn toiveeseen kuului vielä sekin yksityiskohta, että sekä jo entuudestaan kiveen kaiverretut että siihen aikanaan tuleva nimi tulisi kullata. Nyökyttelin äidilleni. Hautapaikasta oli kuulemma jo sovittu kirkon toimistossa ja kultauksesta pitäisin huolta minä itse eikä näin ollen tulevan vainajan toiveen täyttämättä jättämiselle tulisi olemaan yhtään pätevää syytä, vaikka se – kyseisen kiven yleisen vaatimattomuuden huomioon ottaen –  saattaisi olla jonkun mielestä hienoinen ylilyönti. Ja niinhän se olikin. Kun äidistäni sitten aikanaan aika jätti ja ryhdyin asian vaatimiin toimenpiteisiin, kuulsi kirkon virkailijan äänestä tahaton pidättyväisyys ellei suoranainen paheksunta moista kirjainten kultausta kohtaan. Taisi olla säästäväinen mies. Muilta osin vainajan toiveitten täyttäminen osoittautui kyllä jonkin verran haastavammaksi: ohjeita kun ei oltu annettu. Hautajaisia järjestäessäni ja arkkua tilatessani pyrin asettumaan juhlinnan kohteen ja arkussa asustajan asemaan siitä huolimatta, että en ollut aivan varma millä kaikilla tavoin hän olisi tässä kaikessa läsnä. Juhlinnasta ei niinkään tullut epäselvyyttä: äitini oli aina ollut vieraanvarainen ihminen eikä tilanteesta yritettäisi selviytyä pelkällä keiton litkulla rahojen panttaamiseksi perijöille vaan pöytään olisi saatava parasta mahdollista, jotta arvokkuus ja periaatteet pääsisivät kunniaan. Tiedossa oli myös, että äitini oli aina vieroksunut kuolemaa, joten muistaisimme häntä mahdollisimman elävästi: laululla, runonlausunnalla ja soitolla, ja esille pantavat kuvat olisivat hänestä sellaisena kuin olimme tottuneet hänet arkielämässä näkemään. Arkku sen sijaan oli kokonaan toinen juttu. Hautaustoimistossa pyöriskellessäni alustoilta kohoili toinen toistaan hämmentävämpiä hökötyksiä rimpsuineen ja rampsuineen. Yritin sovittaa niitä edesmenneen äitini sisustus- tai pukeutumistyyliin edes jotain osviittaa saadakseni, mutta en silti löytänyt mielestäni sopivaa. Aivan kuin olisit ostanut kuolleelle asuntoa. Tässä kohtaa otin jopa hätäpuhelun sisarelleni ja kuvailin hänelle tarjolla olevat arkut tyyleineen ja hintatasoineen. Päädyin tekemään sen manipuloivasti; kun en voinut nähdä kirkkaasti kuolleen silmin, käytin siekailematta omiani ja päädyimme ehkä äitini makuun hieman liian vaatimattomaan ratkaisuun, kermanväriseen ja hillitysti koristeltuun mutta kuitenkin kotoisaan versioon. Kai meillä elävilläkin oli näihin hautajaisiin jotain sananvaltaa, ajattelin hieman syyllisen oloisesti. Koska kuoleminenkin tapahtuu tässä samaisessa epätäydellisessä elämässä, saattaa joskus käydä niin, että joku asia onkin jäänyt huomaamatta. No, tässä tapauksessa ei vaikuttanut ollenkaan käyvän niin, kunnes koitti se hetki, että arkun oli määrä tulla kannetuksi kirkkoon ja seremonian jälkeen kirkosta hautapaikalle. Missä olivat kantajat? Naiivisti olin kuvitellut, että kirkolla olisi takahuoneessaan joku arsenaali riittävillä muskeleilla varustettuja miehiä, mutta eihän äitini ollut mikään valtiomies. Häthätää loimme katseen kirkkoon saapuneisiin vieraisiin. Keneltä kehtaisi kysyä? Missä olivat riittävissä elinvoimissa olevat sukulaismiehet? Lopulta ei auttanut muu kuin jättää kokonaan luvuista vainajan eläissään toiminnallaan ja ajatuksillaan hyvin selkeästi ilmaisema toive: häntä kantaisivat nyt viimeiseen lepoon olosuhteiden pakosta mm. hänen kaksi ulkomaalaista vävyään eli ihmiset, joita hän ei ollut koskaan eläissään voinut taipua hyväksymään huoneisiinsa.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

 

Päivityksiä

img_1854-1

Kun esikoiseni syntyi, hakeuduin kunnan ilmaiselle psykologille. Lapsi oli kuin uusi järjestelmä elämäni tietokoneessa, joten totesin, että minun olisi hankkiuduttava eroon vanhasta, samoja ikuisia ratoja loputtomasti ja tuloksettomasti pyörittävästä menneisyyden käyttöjärjestelmästäni, jotta jaksaisin elää ihmisarvoista elämää enkä simahtaisi kahden rinnakkaisen, aikansaeläneen ja hetki hetkeltä päivittyvän, ohjelmiston yhtäaikaisesta ylläpidosta. Käyntejä kertyi vain muutama. Elämäni kulku katkaisi ne, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut enää mitään väliä, koska noista sormin luettavista kerroista lähtien olen kuljettanut mukanani erityisesti kahta tuon psykologin lausumaa lausetta, joista on ollut selviytymistyökaluiksi monenmoiseen tilanteeseen. Toisen tarkkaa muotoa en enää pysty muistamaan, mutta sen sisältö ja siihen johtanut tilanne ovat tarkasti mielessäni. Ei muuta kuin astuin sisään vastaanottotilaan ja istuuduin penkille, psykologi ei sanonut hetkeen mitään ja aloin kiemurrella istuimellani tuloksellisen dialogin kärsimättömässä odotuksessa. Kun psykologi ei vielä kohtakaan sanonut mitään, ilmaisin hänelle sanallisestikin tavoitteellisuuteni (olihan meillä vain puolisen tuntia aikaa ratkaista koko minun elämäni!), jolloin tuo strategiansa erittäin hyvin osaava ihmistuntija pääsi ilmaisemaan sen kaikkein olennaisimman: ei kaiken tarvitse koko ajan olla jotain taukoamatonta suorittamista.

Kun nuorempi lapseni olin noin kolmen vanha, istuin uupuneena metrossa, matkalla vain pois jonnekin kotoa, kun ilmaislehteä selatessani minulle tuli vahva tunne siitä, että juuri sillä hetkellä tuon lehden lukeminen olisi jotenkin merkityksellistä. Jatkoin sivujen kääntelyä, kunnes silmäni osuivat ilmoitukseen Silva-metodin ilmaisluennosta ja päätin siltä istumalta, että tuonne menemiseen minulle tulisi liikenemään voimia ja aikaa. Niinpä siinä sitten kävikin ja maksullisen viikonloppukurssin hinnakkuudesta huolimatta päädyin myös hankkiutumaan sille (tosin työnantajan osallistuessa kustannuksiin kurssin ”epämääräisestä” luonteesta huolimatta). Kurssilla oli kaikenmoista, mutta pääasia oli koko ajan sama: saada pintaan yhteys syvälle omaan sisimpään ja ympäröivään maailmaan niin että kaikki tapahtuu (kuin) itsestään, jolloin energiat voivat virrata vapaasti, muisti ja ymmärrys pelaavat paremmin, pysymme terveempinä ja teemme itsellemme oikeita ratkaisuja. Ei sinänsä mitään uutta auringon alla, mutta tälläkin kertaa sain itselleni tuntuvaa vahvistusta ja mieluisia mielenhuoltotekniikoita jatkaa uudistunein voimin sekä yksityis- että työelämääni eteenpäin.

Molempien lasteni ollessa jo peruskouluikäisiä varasin ajan te-toimiston työpsykologille. Etukäteiskuvitelmissani tulisin esittämään hänelle mieltäni askarruttavat asiat ja hän tulisi kaikessa viisaudessaan tarjoamaan minulle erilaisia ratkaisevia näkökulmia ja vaihtoehtoja tulevaisuuteni varalle. En olisi voinut erehtyä kuvitelmissani enempää! Kun parin tunnin päästä istunnon alkamisesta astuin kuin puulla päähän lyötynä tuosta niin eleettömästä toimistosta vilkkaalle keskustan kadulle, oli alkuperäinen käsikirjoitus muuttunut seuraavanlaiseksi: muutaman viattoman kysymyksen ja kommentin vauhdittamana oli psykologi tarkoituksellisesti houkutellut minut antamaan itse vastaukset omiin kysymyksiini ja vielä minulle täysin yllätyksellisellä tavalla: ensimmäistä kertaa elämässäni olin mahdollisten vajavaisuuksien mielessä pitämisen sijaan lyönyt pöytään suunnattoman määrän mitä erilaisimpia vahvuuksiani eli havahduin sinä päivänä huomaamaan, kuinka minäkuvani oli sittenkin päässyt salakavalasti muuttumaan hyvinkin radikaalisti  useimmiten niin hitaalta tuntuvan kasvuprosessin saatossa.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Peuran vasa

img_1670

Kesän sieluunpainuvin muisto: olen nousemassa järviveden puhdistamana ja virkistämänä metsätietä talolle, kun katseeni osuu pellonkaistaleen laidassa minulle ennennäkemättömään: nuori peuran vesa se siinä seisoo kaikessa herkkyydessään niin että automaattisesti pysähdyn niille sijoilleni ja hetken saan vaikuttua sen suurten ruskeitten silmien samettisesta katseesta ennen kuin se kääntyy nopeasti kannoillaan ja katoaa jonnekin puitten suojaan. Haaleilta tuntuvat sen rinnalla rakkaitten ja ystävien kanssa vietetyt juhlat ja kulttuuririennot, niin hämmentävältä kuin totuus tuntuukin. Sain myös tilaisuuden kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni kajakilla melomista, joka ennakolta sekä kiehtoi ja suorastaan vähän pelottikin minua, mutta heti veden varaan jouduttuani sai minut täyttymään valtavasta riemun ja vapauden tunteesta, joka jatkui sisälläni useita viikkoja, kunnes huuhtoutui pikku hiljaa jonnekin loitommalle, arjen kuivan hiekan alle. Kesässäni ja elämässäni on ollut sen verran paljon pientä ja keskikokoistakin jäynää, turhaa puhetta ja suukopua; pärjäämiseen, huolehtimiseen ja velvollisuuksiin keskittyvää toimintaa, että näistä kahdesta vaatimattomasta luontokokemuksesta on ilmeisesti itsesäätelyn tuloksena tullut minulle jonkinlainen selviämispankki ja ohjenuora, keskeytymättömän eheytymisen vaatimusimu, joka asettaa syksyn touhotukset etäännyttävään perspektiiviin: mitä haasteita ja pettymyksiä sosiaalinen taiteilu, ihmiskulttuurin asettamat säännöt, kommunikaatiovaikeudet, esinemaailma ja taloudelliset realiteetit aiheuttavatkin, en tule antautumaan tälle osaa todellisuutta kokonaan, en tule myymään sille koko olemustani, näillä näkymillä en ehkä enää koskaan. Tänään oli tavanomaisen merenrantareitin varrella tyyni ilmanala: syksylle niin usein ominainen levottomuus ja kahina loistivat poissaolollaan. Mieleeni nousi ajatus, että ehkäpä meidät onkin rakennettu niin että kun vastoinkäymiset ylittävät tietyn rajan määrässä tai laadussa, niistä onkin yhtäkkiä helpompi päästää irti; silloin elämä itseisarvona ottaa meissä vallan.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

WhenEverILostIt

 

Pyrin olemaan itselleni armollinen. Tällaista kai voi sattua kenelle tahansa kun elämä on liian kiireistä: ihminenhän kyllästyy joskus sähköpostiensa perinpohjaiseen lukemiseen tai jopa niitten näkemiseen mutta ei sittenkään jostain jälkeenpäin käsittämättömästä syystä malta antaa niitten vain olla ja odottaa tai vaihtoehtoisesti kadota sfääreihin sillä luottamuksella, ettei mikään erityisen hieno tilaisuus juuri tällä nimenomaisella suurpiirteisyyden hetkellä kuitenkaan jäisi käyttämättä. Minun tapauksessani kyseessä ei ollut edes mikään ennennäkemätön halpismatka paratiisiin eikä edes tuote, jota olisin itselleni koskaan halunnutkaan.  Oli vain Spotify, jonka olin aiemminkin tilannut nimenomaan poikani, en omaan käyttööni, tällä kertaa tosin hiukkasen yllättävän nopeasti muutaman kuukausimaksun suorittamisen jälkeen taas aikaisempaan euron tarjoushintaan (tosin Spotifyhan on lehtitietojen mukaan taloudellisissa vaikeuksissa!) Muistan, kuinka ennen ostopäätöksen tekemistä keskustelin tuokion sivistyneesti mahdollisesta tilauksesta perheenjäsenteni kanssa ja olin jo aikeissa hyljätä koko tarjouksen, koska joku siinä ei vain jotenkin toiminut, joku mitä en myöntynyt kunnolla tajuamaan todennäköisesti halvan hinnan huumaamana: Spotifyn logo oli ehkä sittenkin jotenkin hieman liian suuri, euron kuva vielä suureellisempi ja hyvästä suomenkielisestä tekstistä huolimatta sivulla kyllä tosiaan luki jotakin, millä ei tuntunut olevan tekemistä nimenomaan musiikin kanssa. No, annoin kuitenkin lopulta ”säästämisen halulle” ja ”hyvälle musiikintoistolle” myöten. Kaivoin esiin luottokortttini, jolla maksamista netissä vältän yleensä viimeiseen asti. Sitten kaikki tapahtui jo vähän turhankin mutkattomasti. Ei mitään aikaavieviä osoitteitten ja henkilötietojen täyttämisiä. No, ehkä kaikki olisi loppujen lopuksi aivan niin kuin pitikin, kuiskutti minussa toiveajattelija, vaikka en saanutkaan Spotifyltä tilausvahvistusta samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Ehkä kaikki johtuikin vain siitä, että olin jo vanha tilaaja. Muutamaa viikkoa myöhemmin, asioittenhoitopuuskassa, aloin soitella muista syistä pankkipalveluun. Olihan se onni onnettomuudessa, tosin en arvannut, että moisesta soittelusta tulisi yhtäkkiä aktiivinen osa kesälomaohjelmaani. Hoitelimme virkailijan kanssa aivan tavanomaisia rutiiniasioita, mutta silti korviini jäivät soimaan sanat kuin puhelun jälkeisenä kaikuna: eihän ole mitään mainittavaa laskutusasioissa? Ei ei ei, olin rehvastellut puhelun aikana,  silti kysymykseen tuntui kätkeytyvän vihje, jolle sain kun sainkin vahvistuksen kirjautuessani verkkopankkiin: luottokortiltani ei ollutkaan menossa yksi euro vaan (kuukausittainen) 49 euroa. Asioita uudemman kerran tutkittaessa kävi ilmi, että rahastajana olikin Spotifyn sijaan instanssi nimeltä weneverloseit.com. Ei muuta kuin vanha luottokortti silppuriin ja toinen uusin numeroin tulemaan. Sitten juhannuspuhteina edes jonkinlainen pankkireklamaatio ja lomanviettona poliisille rikosilmoitus. Oppirahat 49 euroa oli lopulta silti maksettava. Kun selustat alkoivat nyt olla taatut ja suurin huoli, närkästys ja typerrys olivat hienokseltaan laantuneet, ehdin tehdä hieman enemmän tuttavuutta tämän elämääni tuppaantuneen firman kanssa. Kyseessä on nimellisesti Tanskasta käsin vaikuttava pilvipalveluntarjoaja, jonka Suomen puhelinumeroon palveluaikaan soitettaessa korviin kajahtaa tanskankielinen puhelinvastaaja. Netin kautta lähestyttäessä postiin pelmahtaa automaattinen vastauslähetys viidellä eri kielellä, joista yksi on täydellisellä suomen kielellä, tosin viesti on tyly tyyliin ”meille tulee niin paljon kyselyitä, ettemme ehdi niihin normaaliajassa vastaamaan”.  Suomi24:n keskustelupalstalla kertoo tositarinoita kokonainen tämän liiketoimen tuta tunteva kaltaisteni tollokaarti, suuri osa aina yhtä autuaan tietämättöminä siitä, kuinka tässä nyt näin oikein pääsikään käymään.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Roskapuhetta

IMG_1667

Kesä on hidastunut heinäkuuksi, kiireinen työvuosi kohdallani sekoittunut pirtelöksi hiljentymistä ja joutenoloa, pitkittyneitä virka-asioita sekä innokasta harrastamista. Niinpä seuraavat kaksi asteeltaan vaihtelevan intohimoni kohdetta, vaalien jälkeisen hallituksen henkilövaihdosten pohjavireet sekä roskien lajittelu, ovat saaneet hieman odottaa. Jouduin nimittäin perheemme (itse itseni nimittäneenä) ylimmäisenä roskavastaavana hienoisen hitaan hämmennyksen valtaan, kun olin juuri tyrkännyt pussukkani vanhasta tottumuksesta oranssiksi energiajäteastiaksi olettamaani säiliöön, mutta aistinkin jotain tavallisuudesta poikkeavaa; ehkä säiliön ammottavan tyhjyyden, ehkä säiliön minulle pikkuhiljaa punaisuudeksi hahmottuvan värin: ai niin, olinhan törmännyt jo moneen kertaan kevään kuluessa tietoon siitä, että energiajae vaihtuisi piakkoin puhtaitten muovipakkausten keräyspisteeksi. Nyt se oli sitten päässyt tapahtumaan. Tunnollisen kansalaisen roolissa pysytelläkseni sukelsin uuden astian pohjalle ja horteisen pika-analyysin tuloksena väärin rakennetusta roskapussinsisällöstä eroon hankkiutuakseni nakkasin koko helahoidon vastapäiseen mustaan sekajätesäiliöön. Asia saisi odottaa. Olinhan kierrättänyt ja lajitellut roskia aika uskollisesti viimeiset puoli vuosisataa, joten pieni muutaman päivän hairahtuminen ei paljoa ehtisi tätä maapalloa tuhoamaan. Jotakuinkin samantapaisella etäisyydenottoperiaatteella olin jo aiemmin keväällä alkanut heittää nykyhallituksen toimia koskevat uutiset mielestäni sen enempää lajittelematta minulta ulottumattomissa olevien ratkaisujen sekajäteastiaan. Itse asiassa heti kun vaalit olivat ohitse, olin jo minulle toistaiseksi riittävät johtopäätökseni tehnyt. Mielestäni kyse oli politiikalle ja muille valitettavan vallanhakuvetoisille aloille, instansseille, ryhmille ja yksilöille tyypillisestä virhearvioinnista, josta ei ainakaan tuon vallan alla oleville hyvää seuraa. Vähän kuin jättäisi perheen roskien lajittelun aivan kylmiltään juuri asian vähiten hallitsevalle. Vaikkapa opetustarkoituksessa. Kun Stubb aikoinaan saavutti maailmanmiehen persoonallaan Kokoomuksen riemuksi ehkä ansaitsematontakin suosiota, nostettiin hänet oitis ensimmäisen mahdollisuuden tullen ääntenkalastelumielessä hallituksen korkeimmalle pallille, jossa hänen euroulkopoliittinen osaamisensa joutui jäämään väkisinkin sivurooliin Stubbille kutakuinkin vieraampien sisäpoliittisten ongelmien ratkaisuvelvoitteen edessä. Eli mies olisi voinut olla parhaimmillaan edelleenkin ulkoministerinä EU:n suuntaan, mutta silkan poliittisen pelin takia hänet laitettiin opettelemaan hänelle sopimattomampia hommia. Sama söhellys sai jatkua Sipilän kaudella, joten kyse ei ole mitenkään vain yhden puolueen taktiikasta vaan poliittisesta kentästä laajemminkin. Jotta herrat ministerit eivät liikaa leimautuisi yhden asian miehiksi, sekoitettiin SSS-hallituksen pakka vielä käyttökelvottomammaksi: Stubbista ei tullut ulkoministeriä eikä Soinista valtiovarainsellaista, missä olisi ollut tiettyä ongelmajätteiden lajittelulogiikkaa. Oli vaan päästävä estämään toinen tekemästä mitään mihinkään suuntaan. Lopputuloksen jo tiedättekin: ei muuta kuin miehet kiertoon. Vielä roskakatokseen hetkeksi palatakseni: poliittinen tilanne vaikuttaa samanlaiselta kuin meidän ihanassa kaupungin vuokrakasarmissamme. Kun mikään ei ole asukkaitten mielissä kenenkään ja joukkoliikekäyttäytyminen vielä holtittomasti hallitsee, niin tuleepa hienoa jälkeä. Minun ei tarvitse muuta kuin muistaa taannoista maiseman yleisilmettä jätetilamme oven avattuani: joku oli keksinyt jättää ison mustan säkkinsä lajittelemattomia roskia keskelle lattiaa, minkä jälkeen oli tullut seuraava ja taas seuraava ja tehnyt saman aivottoman tempun, kunnes kaikki vapaa lattiatila oli lopulta käytetty. Tästä suuresti hämmästyneenä kurkistin ainakin viiteen säiliöön. Nehän olivat kuin olivatkin aivan typötyhjiä.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen