Poesía ilustrada – Tríptico

 

IMG_1408.PNG

Aquí tienen el segundo vídeo de poesía ilustrada de mi taller. Los tres poemas son del poeta mexicano Leonardo Sevilla y la ilustración, es decir las fotos, el fotoshop, los vídeos y la edición de la autora del blog. Aquí abajo pueden disfrutar de los textos originales que son escogidos para el vídeo por la editora.

Tässä järjestyksessä toinen editoimani runovideo meksikolaisen (Suomessa asuvan) runoilijan Leonardo Sevillan runoihin. Runot videoon olen valinnut itse omien kriteereitteni mukaan. Alapuolella alkuperäistekstit, jotka odottavat vielä käännöstään.

Poesía ilustrada -Tríptico

 

Hoy soy la otra parte

Una faceta distinta del mundo

Desde la lejanía me explayo

Con mis memorias entretejidas

Al tapiz de mis imágenes

.

Los puntos insinuan

Una continuidad distinta

Quizá semejante a la vez

Y la brevedad es ya

Consustancial al lenguaje

Transversal que me expresa

Este martes a finales de marzo

La inminencia de la primavera brilla

En las profundidades ensoñadas

.

.

pero tú eres tú

y casi nadie más se entrega de esa manera

al caos de la creatividad:

el amor y la amistad con cadencia caminan

en las alamedas del tiempo

aunque se pierden a veces

pero otras se encuentran 

como las sombras en los cristales

de la plenitud que forja el viento…

.

ay!, qué dolor!

me da verte así…

se me parte el alma

cuando te saboteas

y tu chiporroteante alegría

enloquece y te desbarrancas

en el fragor de la nada…

.

pero no me importa

que te critiquen

quienes compiten contigo

y envidian y aborrecen

porque miran tus extravíos

sin ver tus encuentros

pues no sienten

y menos comprenden

el caos alumbrador de tu alma…

.

te quiero

sigue, sigue adelante

no te detengas

por los oscuros rumores

ni por el ruido de los moscardones

vuela con tu espíritu

de árbol, mujer y niño

sé flor y montaña del presente

que palpita con los sentidos

despojados de la semántica

y las estrechas disputas o agravios:

bailan tus sonidos 

entre las estrellas canta

la sangre de tu indómito arrojo…

.

ay!, qué placer

no tener que acabar con este paseo

imaginario por las calles del barrio

y los senderos secretos del bosque

donde las pisadas aletean

y los fantasmas brindan

por los desvaríos del azar

mientras el asombro permea

con su frecuencia el panorama

con su variopinta paleta

y su gama de emociones e imágenes:

la vida vale la pena

aunque con la muerte conviva

y la tristeza nos desgarre

con cierta frecuencia

o las ilusiones y las entrañas

lloren su fuego

en su parto improvisado:

tus alas son palabras

que congelan y arden

y mueren y resucitan

con el aliento de lo arcano

el ritmo de tu respiración

acompaña nuestros latidos

bajo la efervescencia de la luna…

.

.

Hoy soy un poco más

silueta e insinuación

Y un poco menos dócil

al fuego de la fragua me entrego

y templo mi instrumento

como defensa y distensión

sustos o entregas

hallazgos y extravíos

intercambian texturas y asombros que animan

a seguir con los dedos en el renglón

pero sin reglas, órdenes ni consejos…

Benjamin Oroza Vídeo musical

Benjamin Oroza on suomalalais-bolivialainen monipuolinen taiteilija: trubaduuri ja elokuvantekijä, tunnettu muun muassa Tarinateltta-ohjelman vetäjänä. Tässä videossa hän esittää itse säveltämänsä laulun meksikolaisen runoilijan Leonardo Sevillan tekstiin ”Los excéntricos”. Ohessa alkuperäisteksti sekä omatekemäni käännös, joka ei tee oikeutta alkuperäisen runon monimerkityksellisyydelle. Sevillan tyylille on ominaista alkaa seuraava ajatus mustalaisenpäiväkirjatyyppisesti edeltävän ajatuksen lopusta niin että teksti nivoutuu taukoamattomaksi kudelmaksi. Hän käyttää myös hyväkseen sanojen monimerkityksellisyyttä; ”nota” = nuotti, muistiinpanot; cita = sitaatti, casa de citas =bordelli. Sevilla keksii myös omia sanoja kuten acamaleonarse (tässä käännetty ”kameleontistua”).

 

Benjamin Oroza Los excéntricos

 

LOS EXCÉNTRICOS

Son su propio eje

en la periferia, crean

con el silencio sonoro

y con la imaginaria emoción

cruzan puentes: engendran

y dan a luz nuevos mundos.

 

Tienen miedo, sí

pero se atreven

a decir, y niegan

cuando es preciso

y así se afirman

en la rebeldía

de su singularidad.

 

No son ni quieren ser

como los demás

aunque se parezcan a muchos

que buscan escapar

de la espantosa rutina

y las convenciones castrantes.

 

Entonces se van

solos o acompañados

y en ocasiones vuelven

a su terruño o al ayer

a desentrañar las raíces

y a recorrer las huellas

aunque ellos construyen

con su entrega amorosa

su propio origen a diario.

 

Pero a veces se quedan

en otra tierra, transplantados

en un país y cultura distintos

y no regresan ya más

a vivir a su terruño

y en apariencia se pierden

en la búsqueda continua:

y a pesar del olvido

los más vitales

se encuentran consigo mismos.

 

No entienden

del todo qué pasa

pero comprenden

con las entrañas

y sufren y suspiran

y lloran también

como niños o mujeres

se animan de nuevo

y sonríen y gritan

sus alegrías, furias

y deseos al universo entero:

escriben poemas

cuando aman y crean

cuando juegan y sueñan.

 

No tienen ninguna prisa

ni les interesa llegar

a la punta de la cúspide

del corrompedor poder

y tampoco al centro

-metáforas del desasosiego-

sólo se dejan ser

sin fustigarse

para convertirse en ídolos

cánones o etiquetas:

son y están

de pies a cabeza

donde laten sus corazones:

los sostienen de pie

o en vilo sus huesos

y sus ideas efervescentes

se vuelven canciones.

 

Al caminar solitarios

por bosques y calles

recuerdan con cariño

a sus amores o amigos:

palabras y tragos compartidos

y días y noches desperdigados

en esta fugacidad inolvidable

que el tiempo encarna

experiencias que se van

y la vez nos mantienen

y sirven de estímulo

para descifrar la realidad

con sus verdades cuestionables

y sus atávicas mascaradas.

 

Por lo demás, el centro es

un punto entre otros puntos:

una fruta con raíz, cáscara

y jugo que probamos

con la mordida sensual

de la vida, entre sustantivos

y verbos la imaginación forja

con el temple de la pasión

cuando la lengua o la tinta

se expresan sin censuras

desechando toda la basura.

 

El poeta se crea

a través de la voz

y la escritura silenciosa

del lenguaje: ingenio

flexible como un arco

en tensión todavía

después de lanzar una flecha

que emocional e imaginaria

vuela libre al misterio

sin intentar clavarse

en ninguna diana

ni alcanzar un fin absoluto:

como el ancla y las velas

levadas, levantadas y abiertas

de par en par las alas

sobre el mar y la tierra

pasan felices sus estrofas

surcando y sembrando campos:

navegando sobre el aire

y las olas, las odas

y las ondas fraguan formas

con las hermosas letras:

con la mirada interna

iluminan ocultos panoramas.

 

Date cuenta y distráete

tú, que compones artificios

apalabrados de la vida

leyéndola cada día

con los cinco sentidos alertas:

la poesía te inventa e invita

a que te vayas con ella

y escuches con deleite

el canto de las sirenas

para no volver al infierno

-y sí a tu Ítaca más cara-

para seguir tu camino

-y no a ir por el trillado-

y reconocer la presencia

del universo y el detalle

en el tono peculiar que vibra

en los manantiales de tu alma

y se identifica con claridad

entre las diversas cuerdas del coro.

 

La tragedia es imitar

a ciegas –mimetismo epigonal-

o ser una casa de citas

-sin horas ni frases-

sin anfitriones ni huéspedes

repitiendo renombres o eslóganes:

clisés de las metrópolis

sin nativos ni mezclas:

anacrónicas purezas de sangre

como caballos de carreras

desbocados en el hipódromo

de la moda y el racismo:

ventas al mejor postor

en los burdeles sin hembras:

los seres impersonales

son títeres en la farándula

de la impotencia, impostores

representando pueriles comedias

que se vuelven tragedias de sopetón.

 

Los excéntricos no dicen su nombre

sino lo crean, como personajes

de sus obras o de sí mismos

con máscaras o sin ellas actúan

pero a la vez piensan y sienten

igual a los lectores de las estrellas:

jeroglíficos o líneas de la mano

acamaleonándose en su prestidigitación

cotidiana, la mente disfruta a fondo

con cada pincelada, nota, insinuación.

 

Ellos sólo tocan con la intuición

las cuerdas de su lira

y esbozan la siguiente línea

pero se sorprenden cuando aparece

un círculo o una imagen distinta

que los conduce a otra

casi sin querer, por pura alegría

o sólo por equivocación u ocurrencia

se suben a un tren, entran en un bar

o de repente le hablan de tú al azar

en un hermoso idioma diferente

haciendo pantomima, con la boca

y el cuerpo danzando abrazados

a los labios y latidos del misterio.

.

.

OMAN TIENSÄ KULKIJAT

 

He kulkevat omaan suuntaansa

ulkopuolella, he luovat

äänten hiljaisuudessa

ja loihdituin tuntein

he ylittävät siltoja: he siittävät

ja synnyttävät uusia maailmoita.

 

He pelkäävät, kyllä

mutta rohkenevat

sanoa, ja kiistävät

kun on sen aika

ja niin he saavat vahvistusta

yksilöllisyytensä

kapinallisuudelle..

 

He eivät ole eivätkä halua olla

niin kuin muut

vaikka muistuttaisivatkin monia

jotka etsivät pakotietä

karmeasta rutiinista

ja salvavasta sovinnaisuudesta.

 

Niinpä he ottavat ja lähtevät

yksin tai yhdessä

ja toisinaan he palaavat

mailleen tai eiliseen

kaivaakseen esiin juurensa

ja palatakseen jalanjäljilleensä

vaikka he rakentavatkin

rakastavalla antaumuksellaan

alkuperänsä päivittäin.

 

Mutta toisinaan he jäävät

muille maille, elinsiirrettyinä

toisenlaiseen maahan ja kulttuuriin

eivätkä enää palaa

takaisin kotiseudulleen

ja näennäisesti he eksyvät

ainaiseen etsintään:

ja unohduksesta huolimatta

elinvoimaisimmat

löytävät itsensä.

 

He eivät käsitä

täysin mistä on kyse

mutta ymmärtävät

sisikunnassaan

ja kärsivät ja huokaavat

ja itkevät myös

kuin lapset tai naiset

he terästäytyvät jälleen

ja hymyilevät ja kiljuvat

riemunsa, raivonsa

ja toiveensa maailmankaikkeuteen:

he runoilevat

rakastaessaan ja luodessaan

leikitellessään ja uneksiessaan.

 

Heillä ei ole mihinkään kiire

eikä heitä kiinnosta päästä

vuoren huipulle

lahjovaan valtaan

eikä myöskään keskipisteeksi

– levottomuuden symboleina –

he vain antavat itsensä olla

ruoskiutumatta idoleiksi

kaanoneiksi tai etiketeiksi:

he ovat ja pysyvät

päästä varpaisiin

siellä missä sykkii heidän sydämensä:

heitä pitävät pystyssä

tai liikkeessä luut

ja heidän kuplivat ideansa

kehkeytyvät lauluiksi.

 

Astellessaan yksinäisinä

metsissä ja pitkin katuja

he muistavat hellyydellä

rakkaitaan ja ystäviään:

yhteisiä juttutuokioita ja naukkuja

sekä päiviä ja öitä tuhlattuina

siihen unohtumattomaan hetkellisyyteen

jonka aika pitää sisällään

kokemuksia jotka haipuvat

ja samalla pitävät meitä koossa

ja toimivat yllykkeenä

selvittää todellisuuden

kyseenalaisiä totuuksia

ja ikiaikaisia naamioita.

 

Ylipäätään, keskipiste

on piste pisteitten joukossa:

hedelmä juurineen, kuori

ja mehu jota maistamme

elämän houkuttelevassa

puraisussa, substantiivien ja verbien

keskellä mielikuvitus takoo

intohimon sävyin

kielen tai musteen ilmaistessa

itseään esteettömästi

päästäen ulos kaiken loan.

 

Runoilija luo itsensä

äänellään

ja kielensä hiljaisella

kirjoituksella: joustavalla

kekseliäisyydellä kuin jousen

jännittynyt kaari vielä

laukaisemisen jälkeen

nuolen lentäessä tunteen ja mielikuvituksen

voimalla vapaana tuntemattomaan

pyrkimättä takertumaan

mihinkään dianaan

tai saavuttamaan absoluuttista päätepistettä:

kuin nostettu ankkuri ja purjeet,

kohollaan ja aukinaisina

molemmat siivet

maan ja meren yllä

onnellisina etenevät hänen säkeensä

maita auraten ja kylväen:

purjehtien ilmassa

ja aalloilla, ylistyslaulut

ja syvyyksien kaiut takovat muotoja

kauniista kirjaimista:

sisäisellä katsellaan ne

valaisevat kätkettyjä maisemia.

 

Havaitse ja ota rennosti,

sinä, joka suunnittelet

sanasepon kepposia

lukemalla elämää päivästä toiseen

kaikki aistit valppaina:

runous keksii sinut ja houkuttelee

sinua mukaansa

kuuntelemaan huumavaa

seireenien laulua

ollaksesi palaamatta helvettiin

– ja totta tosiaan, kalleimpaan Ithakaasi –

jatkaaksesi omaa tietäsi

– etkä kulkeaksesi jo totuttuja polkuja –

ja tunnistaaksesi maailmankaikkeuden

tässä ja nyt, ja sen hienonhienon

sävyn sävelessä joka soi

sielusi syvyyksissä

ja erottuu selvästi

kuoron muitten äänten joukosta.

 

Tragedia on sitä että jäljittelee

sokeasti – mekaanista matkimista –

tai on lainauksien iloton talo

– ilman kohtaamisia tai puheita –

ilman isäntiä tai vieraita

toistaa kuuluisuuksia tai kuluneita lauseita:

kliseitä kulttuurikeskuksista

ilman intiaaneja tai rotusekoitusta:

vain aikansaelänyttä puhdasverisyyttä

kuin raviratojen kilpahevosilla

hullaantuneina

muodista ja rasismista:

myydään parhaiten veikanneelle

bordelleissa ilman tammoja:

kasvottomat olennot

ovat narutetut nuket kykenemättömien

teatteriseurueessa, huijareita

esittämässä keskenkasvuisten komedioita

jotka muuttuvat tragediaksi yhdellä pyyhkäisyllä.

 

Oman tiensä kulkijat eivät kerro nimeään

vaan luovat sen kuin  henkilöhahmon

teokseen tai  kuin  oman persoonallisuutensa

naamioilla tai naamioitta he tekevät tehtävänsä

mutta samalla kertaa he ajattelevat ja tuntevat

tähdenlukijoitten lailla:

hieroglyfit tai kädenviivat

kameleontistuvat jokapäiväisissä

silmänkääntötempuissaan, nauttien täysillä

jokaisesta siveltimen hengenvedosta,

sivuhuomautuksesta,  vihjauksesta.

 

He vain näppäilevät intuitiivisesti

lyyransa kieliä

ja hahmottavat seuraavan viivan

mutta heidän hämmästyksekseen ilmaantuukin

ympyrä tai toisenlainen kuva

joka vie heidät uuteen

melkein tahtomattaan, silkasta riemusta

tai vain erehdyksessä tai päähänpistosta

he nousevat junaan, astuvat sisään baariin

ja yhtäkkiä he sinuttelevat sattumaa

uudenlaisella kauniilla kielellä

esittäen pantomiimia, suu

ja koko keho tanssin syleilyssä

huulten ja mysteerin sykkeessä.

Poema Pulso Entusiasta

Poema del poeta mexicano Leonardo Sevilla recitado por el mismo e ilustrado con fotos realizadas y retocadas por Laila Hynninen, inspiradas tanto en el texto como, en gran parte, en dibujos o detalles encontrados en el cuaderno del autor del poema.

PoemaPulsoEntusiasta