Ai Weiwei?

IMG_1389

Pinterest-kuvia plaraillessani törmäsin vanhoista peruskeittiötuoleista tehtyyn häkkyrään, joka tuntui uhmaavan painovoimaa kaartuessaan symmetrisesti kattoa kohti puolikuun tai alppitorven muotoon tai jotain ainakin sinnepäin. Koska puu aina puhuttelee minua, noteerasin pitkään muistiini jopa tekijän nimen: Weiwei ja se siitä sitten sillä erää. Tuoli-installaatio jäi kuitenkin kuvatulvan keskellä erityisesti mieleeni, se oli saanut minut miellyttävän käsittämättömästi kuplivan hyvälle tuulelle. Riemukkuuteni huutomerkki sai peräänsä myös muutaman kysymysmerkin, kun Weiwein installaatiosta jostakin kumman syystä ympäriinsä kommentoidessani sainkin tietää hänen olevan maailman kuulu kiinalainen ihmisoikeusaktivisti ja taiteilija. Ja juuri nyt Suomessa. Vai niin. Olin siis kokenut taas sen ihanuuden, että olin ihan itse saanut ”keksiä” tämän taiteilijan ilman ennakko-odotuksia. Samantapaisen elämyksen muistan vuosien takaa, kun haahuilin toivottoman pimeitten rembrantien keskellä jossakin hollantilaisessa museossa ja päädyin tuijottamaan sivuseinää, jonne oli kuin piilotettu kolme tai neljä johannesvermeeriä; niin ikään siihen asti minulle tuntematon suuruus. Johtopäätöksenä voimme siis todeta, että varmaan puolet taiteen tuottamasta ilosta tuo minunlaiseni ihmisen tapauksessa oma oivallus. Pyörän keksiminen uudestaan, jos niin tahdotte. Oivalluksessa on mieletön voima ja vimma, se saa sisäisen kemianlaboratorion tuottamaan ties mitä liikkeelle panevia aineita. Nykyiselläni laiskana museonkävijänä se sai minut määrätietoisesti repäisemään itseni Tennispalatsiin, ennen kuin mahdollinen onni olisi huomenissa ohitse. Ja niin siinä sitten kävi, että tuo sama kupliva hyvä olo asettui minuun heti Weiwein näyttelyyn astuessani. Näin jälkeenpäin ajatellen, tuo harmonia taisi olla varsin kollektiivinen. Kellään ei tuntunut olevan kiire, kukaan ei tungeksinut helsinkiläiseen perustyyliin. Tilassa vallitsi tasapaino hengen, sielun ja ruumiin, hyvän ja pahan välillä. Tilan tyhjillä seinillä oli harvinaisesti ohuen eleettömiä penkkejä, joilla ei tuntunut viruvan uuvutettuja katsojia vaan mietiskeleviä maailmankansalaisia. Ainoa asia, joka tuntui olevan hallitsemattomissa, olivat katselijoitten kädet: halu hivellä ja koskettaa, tunnustella kulloisenkin esineen puista pintaa. Teokset kuin mykät todistajat seisoivat tai makasivat odottaen kohtaajiaan ilman mitään erityistä vaatimusta. Ne eivät kiusanneet liika-ajattelemaan vaan antoivat olemassaolollaan selviä kanssakäymisen merkkejä ja vihjeitä, joitten motiiveja halukkaat saattoivat käydä tarkistamassa seinille kirjatuista yhteenvedoista, jos mieli saada taustatietoa, viitekehyksen tai tarinan tarjotuille tuntemuksille. Käsitetaiteilija. Olkoon niin.  Sanassa käsitehän on suomen kielessä sisäänkirjoitettuna ”käsi”, joita käyttämällä, kuin kädestä pitäen taiteilija ohjasi meidät käsittämään jotain, kollektiivisen muistin äärelle, muistin, joka ei ole pelkissä sanoissa vaan koko kehon tuntemuksissa. Näitä puhuttelevia, koskettavia ja mieleenpainuvia teoksia nikkaroidessaan taiteilija on mahtanut käydä lävitse rankkojen asioitten vaatimaa loputonta surutyötä, kärsivällisesti ja keskittyneesti, rakastavasti ja peräänantamattomasti, ja kaiken tuon rakentavan paneutumisen seurauksena hän saa nyt myös meidät muut mukaansa tekemään sinnikästä työtä ajamiensa asioitten puolesta: olemalla läsnä, eheytymällä, ottamalla tavalla tai toisella osaa.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

 

Toinen saapas jalassaan

 

P1000056

 

Me suomalaiset perimme usein sekä metsää että tuoreitten uutisten mukaan myös muistisairaita vanhempia. Molemmat perijät aika koeteltuja väestönosia, uskokaa tai älkää. Laajalle levinneen käsityksen mukaan kummatkin vaivat ovat hienossa holhous-ja palveluyhteiskunnassamme kätevästi ulkoistettavissa, mutta konkreettiset tapaukset surkuhupaisine kommelluksineen ja aukihaavaisine yksityiskohtineen kertovat aivan toisenlaista tarinaa. Aloittakaamme vaikka ennaltaehkäisytyöstä. Niin kuin lukija jo varmaan aavistaa, puhun nyt kokemuksen valtuuttamana. Nimittäin omalta äidiltäni, jonka kuolemasta ei ole vielä säädettyä viittäkymmentä vuotta   – enhän muuten itse olisi tätä tapausta enää kertomassa –   jäi aikanaan sekä metsää että useampi vuosi ennen tätä, muisti jokseenkin havaittavasti jonnekin matkan varrelle. Asiantila kyllä aikanaan diagnostisoitiin, mutta ennen sitä oli jo tapahtunut kaikki se olennainen, jolle ei tunnu olevan nimettävissä vastuuhenkilöä. Kun olin jo muuttanut kotoa lapsista viimeisimpänä, alkoi silloin viiskymppinen äitini kärsiä entistä enemmän kenties jo varhaislapsuudessaan kokemasta masennuksesta ja yksin asumisen aiheuttamista pelkotiloista. Hänen muistinsa heikkeni romahdusmaisesti. Kun kävin häntä viikonloppuisin katsomassa talo oli kuin Macondo: kaikki pöydät täynnä muistutuksia ”ota liha uunista” ja laatikot sekaisin siteerauksista, joita hän oli taltioinut suurilta ajattelijoilta. Katsoin tuota kaikkea tyrmistyneenä ja vähän lumoutuneenakin ja kehoitin äitiäni menemään lääkärille. Välimme eivät olleet sitä luokkaa, että luottamus oli riittänyt enempään. Niin hän oli sitten mennytkin, vaikka tuskin minun ansiostani vaan silkkaa omaa huolestuneisuuttaan, ja myöhemmin sain tietää lääkärin todenneen, että äitini vain ajatteli turhia ja että kyllä se siitä, kun hän vain ottaisi kaiken rennon rauhallisesti. Siihen aikaan eivät muistisairaudet olleet vielä muotia eikä niiden varhaista kehitystä oltu erityisesti noteerattu. Lisäksi voisin kuvitella, ettei äitini ollut kertonut lääkärille aivan kaikkia yksityiskohtia eikä kansan naisen puheita ollut kenties myöskään niin vakavasti ottaminen.  Asia jäi sikseen eikä tilannetta parantanut yhtään se, että lääkärin sanojen seassa oli kuin olikin myös totuuden siemen: se hukkakaura, joka äitini sielussa oli itänyt jo pidemmän aikaa, sai hänet tässä rankassa elämänvaiheessa (vaihdevuodet, yksin jääminen, työnsaantivaikeudet, huono itsetunto) myrkyttymään entistä enemmän, vaipumaan sairaalloisesti omaan hyljättyyn itseensä.  Sen sijaan, että olisi kyennyt hyväksymään lastensa kasvun ja muutoksen, hän päätyi ottamaan etäisyyttä aina enemmän ja enemmän. Toiseen maahan muuttaneelle sisarelleni hän kirjoitteli painokelvottomia kirjeitä ja minua hän syytti varkaaksi ja epäluotettaviksi. Läheisriippuvaisuus oli saanut paradoksaaliset mittasuhteet: koska me lapset emme olleet eläneet äitimme nimeämättömien toiveitten mukaisesti, hän työnsi meitä luotaan eikä antanut uuden elämänvaiheen, kumppaneittemme tai edes jälkikasvun tuoda itselleen rikastavia kokemuksia ja yhteyttä laajenevaan perheeseen. Onnena onnettomuudessa äitini päätti lähteä pois kaupungista, johon hän ei ehkä koskaan ollut juurtunut, ja palasi takasin kotipuoleensa, tosin sen pieneen urbaaniin keskukseen.  Hän oli silloin reippaasti yli kuudenkymmenen. Ei niin, että hänen muistinsa olisi siitä täysin palautunut, mutta muistilaput unohtuivat piironginlaatikkoon, koska stressi kuitenkin huomattavasti väheni; puitteet olivat turvallisemmat, vanhoja tuttuja oli vielä elossa, uusia ystäviä mahdollisuus hankkia, taisi rakkauttakin olla jonkin aikaa ilmassa eikä rahastakaan ollut puutetta.  Kaikki oli nyt niin paljon paremmin. Turhiksi osoittautuneet tyttäret saivat jäädä unholaan ja oli juhlan korkea aika: elämätön nuoruus odotti vuoroaan. Äitini alkoi pitää eläkeläiskemuja, juuri niitä sellaisia, joista rutikuivat lapset ja lapsenlapset eivät osaa edes unelmoida: koskenkorvaa maitolasit piripintaan niin että paksut lasipöydät halkeilivat. Jossain vaiheessa juhliminen saavutti jo sellaiset mittasuhteet, että arimmat alkoivat jo vältellä äitiäni. Hän kun oli ainoa, jolla oli varaa juottaa muita, tehdä tuo alakoulusta tuttu temppu: ostaa kavereita rahalla. On hirveää puhua näin omasta äidistään, mutta niin se vain oli, että rahaa (pikkuseikka), terveys ja muisti siinä paloivat. Tosin unohdustahan äitini etsikin, eroa piinallisista ajatuksista, eroa yhteyden puutteesta. Kun aikanaan lopulta pääsimme sinne kauan kaivatulle muistiklinikalle, antoi äitini lääkärin suoraan kysymykseen ”Miksi juot?” kiertelemättömän vastauksen: kun ihminen juo itsensä humalaan, on hänellä paljon auvoisempi olo. Siihen ei ollut vastaan väittämistä, mutta kaikki oli toisaalta jo niin myöhäistä, ettei totuuden sanomisessa ollut enää mitään menetettävääkään. Niin kuin tiedetään, muistinmenetykseen olisi päästävä puuttumaan, kun ei olla vielä menty sen näkymättömän rajan yli, jonka taakse jouduttuaan muistisairas alkaa kieltää ongelmansa olemassaolon. Minun äidilläni tuo raja tuli vedetyksi jo hyvin varhain ja tämän jälkeen, aina kuitenkin jääräpäisesti aiheeseen palatessani, hän kieltäytyi ”yhteistyöstä”, lähtemästä mihinkään, kunnes tuli se ruma päivä jolloin viimein uskalsin rikkoa hänen pelottavan itsemääräämisoikeutensa kuplan. Sinä päivänä olivat jo puolen vuoden vuokrat maksamatta. Ruoat pilaantuivat jääkaappiin. Äitini oli ehtinyt kakata housuihinsa kylän baarissa. Ambulanssi oli korjannut hänet umpitunnelissa pakkasesta kylän raitilta. Naapurinmies oli tavannut hänet tarpomasta nelostietä ”menossa kotiin”. Paikallisen Alkon sijainti oli päässyt jo melkein unohtumaan.  Äitini oli siirtynyt jo aikaa sitten väkevistä olueen. Hän oli huristanut autollaan vastaantulijoitten kaistalla. Pyörä, jolla hän tapasi ajella, kummasti varastettiin viikottain ja löytyi aina uudestaan baarin tai kaupan telineestä. Ja näistä asioista rankimmat sain itse tietää vasta äidin kuoleman jälkeen kantabaarin työntekijältä. Minä kuvittelen, että te ajattelette nyt, että olimmepa jättäneet vanhusparan pahasti heitteille. Jos niin on, niin minusta te erehdytte. Me tyttäret pidimme kaikesta huolimatta äitiimme yhteyttä. Hänen siskonsa, joka  asui samoilla kulmilla,  kävi tuon tuostakin pitämässä hänelle huolehtivia saarnoja. Ystäviä ja tuttuja oli. Äitini jopa juoksi  vielä seudun nopsajalkaisimpana toimittelemassa huonojalkaisempien kauppa-asioita, minkä johdosta hänen muistiongelmaansa ei moni edes tunnistanut. Paras ystävätär/”ystävätär” siivosi hänelle paikkoja ja auttoi käytännön toimissa ja piti seuraa ja jakoi neuvoja. Sekä muisti- että juomisongelma olivat molemmat usein tapetilla. Kun äitini sisko ja ystävätär sitten  riitelivät äitini tilanteesta keskenään, päätin monopolisoida vastuunjaon ja tein, mitä pienten lasten äitinä kykenin: pistin byrokratiat järjestykseen, kannoin roskiin kaiken turhan, puunasin ja saunotin, opetin käymään läheisimmässä  eläkeläisten ruokalassa, hommasin kotihoitajan katsomaan perään, peruin puhelinmyyjien hänelle taas  iloisesti myymän trendilehden vuosikerran.  Vein myös lapsenlapset häntä katsomaan, vaikka he eivät häntä tuntuneet kiinnostavankaan. Ajokortinkin olisin otattanut häneltä pois, vaan lääkäri ei siihen suostunut, mutta toisaalta, mitä siitä, kun äitini ei olisi kuitenkaan muistanut, ettei hänellä ajokorttia ole. Lopulta olisin tuonut hänet Helsinkiin kanssamme asumaan, mutta äitini oli aina kieltäytynyt tutustumasta aviomieheeni, ja minun olisi käytännössä pitänyt lakata käymästä töissä tai lasten koulussa häntä suuressa tuntemattomassa kaupungissa vartioidaksemme. Olisin yrittänyt hommata hänelle paikallisen palvelutalopaikan, mutta hän löi nyrkkiä pöytään jo silloin, kun kyse olisi ollut vain muutaman viikon oleskelusta asunnossa sattuneen vesivahingon vuoksi. Olisimme  edes pitäneet häntä aika ajoittain vieraanamme, jos hän olisi koskaan hyväksynyt annettua kutsua. Kun raahasin tai talutin äitini keskisuomalaisen sairaalan muistiklinikalle vajaa vuosi ennen kuin hänestä aika jätti, oli tunne kuin olisin vienyt eläintä rääkättäväksi. Siinä vaiheessa ei enää kyselty halusiko äitini tätä vai ei. Reissu kesti kokonaisen päivän ja kokeita oli monenmoisia, klinikka oli kuin kiusallaan nuivan sokkeloinen ja valkoinen. Kun minun vuoroni olisi ollut kysyä lääkäriltä neuvoa, päätti hän juuri silloin pitää väliin jääneen ruokatauon. Niin minulle ilmoitettiin. Joten se siitä sitten. Olin yhtäkkiä aivan liian väsynyt nostaakseni metakan. Ainoa asia, joka minulle tuolla matkalla varsinaisesti selvisi ,oli että hänestä ei löydetty mitään varsinaista muistisairautta. Pillerit, joita hänelle määrättiin, vaikuttivat pikemminkin mielialalääkkeiltä. Tapaus todettiin lieväksi, koska potilas ei kuitenkaan lähtenyt vaatteitta kadulle ja muisti sentään syödä ja juoda ja toisinaan jopa peseytyä. Palatessamme takaisin kotikylille äiti-parkani oli koko päivän pyöritykestä niin stressaantunut, että luuli meidän saavan sähkölamppuja apteekista ostamalla. Vaikka oli olemassa se vaara, että äidilleni sattuisi jokin muistinmenetyksen aiheuttama vahinko, olin äitini tyttärenä kallistunut sille kannalle, että hänen pitäisi saada olla mahdollisimman vapaa. Puheet holhouksen alle toimittamisesta tuntuivat itsestäkin pahalta. Vaikka välimme eivät olleet parhaat mahdolliset, toivoin hänelle parasta mahdollista, eli mahdollisuutta ottaa ja lähteä ulos milloin mieli, nauttia liikkeestä, luonnosta ja raittiista ilmasta. Liike oli hänelle ehdottoman tärkeää, hänen kehonsa kun  viestitti siitä jatkuvasti hänelle. Lisäksi hän oli aina kammoksunut vanhaksi tulemista ja kuoleman pelko oli hyvin vahva eikä mikään ilve maailmassa saisi häntä hyväksymään ”realiteetteja”.  Jos äitini suljettaisiin neljän seinän sisään sillä perusteella. että hänet saataisiin pysymään hengissä mahdollisimman pitkään, merkitsisi se juuri päinvastaista, hänen väkivaltaista henkistä ja sitä myöten fyysistä kuolemaansa.  Onnekseni aikapommi tikitti vain hiljaa, vielä ei oltu edes äärirajoilla.Sitten koitti se viimeinen kesä. Äitini auto,  hänen vapautensa ja itsemääräämisoikeutensa symboli, seisoi käytännöllisesti katsoen käyttämättömänä,  ihailtavana ikkunan alla. Olipahan muistutuksena menneistä ajoista. Eräänä päivänä kuitenkin  sai äitini päähänsä ”vähän ajella”. No mitään muuta ei oikeastaan tapahtunut kuin että itse sain näkymästä aikamoisen sätkyn: auto oli  reissun jäljiltä kuin viskattuna ovet levällään parkkipaikan sijaan keskellä nurmikkoa. Tästä ei vielä hyvää seuraisi! Otin taas  puheeksi auton myynnin, tällä kertaa voimallisemmin,  ja vaikka sunnitelmani ei ehtinyt äitini elinaikana toteutumankaan, minusta tuntui kaiken aikaa, että olin tahtomattani ”onnistunut” iskostamaan hänen mieleensä tuomiopäivän sanoman: sinun loppusi on lähellä… Eräänä marraskuun keskiviikkona soittelin taas ja kyselin äidiltä kuulumisia. Hän oli korvinkuullen hiprakassa. Ystävätär oli kutsunut hänet nimipäiväkahville ja täytyihän hänen vähän valmistautua. Moinen järjettömyys ärsytti minua ja päätin palata langoille myöhemmin. Olinhan käynyt juuri edellisenä viikonloppuna hänen luonaan ja ilmassa oli ollut harvinaista sopusointuisuutta. Jostain olivat ilmestyneet pöydälle ikivanhat valokuvat, jostain oli tullut äidilleni jo aikaa sitten unohtunut halu nauttia kanssani lasillisen viiniä; halu, jonka sattuineista syistä vaikka epäröiden kuitenkin torjuin. Se jäi viimeiseksi tapaamiseksemme. Keskiviikon illansuussa sain poliisilta soiton:  olivat löytäneet menehtyneen äitini  (verisuonten täydellisestä kalkkeutumisesta johtuvan sydänkohtauksen saaneena)  toinen saapas jalassaan asuinpihansa viereisen pellon laidalta.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen