Juhlakirjoitus

IMG_2462

”Älä koskaan luule voivasi muuttaa toista ihmistä.” (äitini äidin neuvo äidilleni)

 

Kun kerron ihmisille, että olemme olleet kolmekymmentä vuotta naimisissa, syntyy syvä hiljaisuus ja uutisen kuulijoitten kasvoilta heijastuu hiljaisen tiedon salaperäistämä ilme. Tuskin kukaan onnittelee. Se ei kuulu nykyaikaan, jolloin ero on sääntö ja saman parin kanssa pysytteleminen poikkeus. Vähän samaan tapaan kuin pitkäaikainen työskentely samassa työpaikassa katsotaan enemmänkin jämähtämisen kuin ihailtavan sitoutumisen merkiksi. Ei silti, en itsekään näe suhteemme pitkäkestoisuutta sinällään erityisenä saavutuksena, tuntuu pikemminkin siltä, että näin on vain päässyt käymään, joskin kyllä paljolti tiettyjen hyvin tiedostettujen (ja varmasti myös tiedostamattomien) prioriteettien summana, mikä tekee minulle tyhjäksi mahdolliset ajopuuteoriatulkinnat.
Jos minulta kysyttäisiin, onko avioliittoni ollut onnellinen, vastaisin, että se ei ole ollut onnellinen eikä onneton vaan jonkinlainen yhdistelmä molempia. Emme ole pariskunta, josta voitaisiin valehtelematta sanoa: he ovat kuin luodut toisilleen, mutta suhteemme pohjana on ollut luonne-eromme voittava selkeä sielunkumppanuus, sosiaalisen ja emotionaalisen taustan epämääräisyyden yhdenvertaisuus, samansuuntainen mielipide rahan merkityksestä, verbaalisuus, vetovoima taiteisiin ja ihmismielen tuntemukseen, vahva yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimus ja niin oman kuin toisen tilan mahdollisimman suuri kunnioittaminen.
Kuten arvata saattaa, kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta tuo viimeksi mainittu on ollut se suurin koetinkivi. Halusit tai et, edustat aina omia näkemyksiäsi kaikesta mitä sanot tai teet tai jätät sanomatta tai tekemättä. Syntyy väistämättömiä eturistiriitoja, jolloin tärkeintä on pysytellä omilla jaloillaan toisen varpaille astumatta eli ottaa vastuuta ja vapautta ja antaa sitä yhtälailla toiselle.
Kauniita periaatteita, vai kuinka? Käytännössä pikemminkin vaihtelevalla menestyksellä toteutuneita pyrkimyksiä. Varsinkin alkuvuosien nuoruusmyllerryksessä suhteemme jatkumiselle tuntui ilmaantuvan aina joko uusi tai kuluneena toistuva haaste haasteen perään ja jouduimme käymään jatkuvia rauhanneuvotteluja rajoista ja niiden rikkomisesta. Aina kun puhe ei enää tuntunut menevän perille, siirryimme kirjeiden kirjoittamiseen, joita emme sentään lähetelleet toisillemme postitse vaan suorakuljetuksena kirjoituspöydän kulmalle, kunnes tulehtunut tilanne oli taas sen verran rauhoittunut, että voitaisiin päätyä jälleen puhumalla taas kerran jo suhteemme motoksi kehittyneeseen julkilausumaan: fuerza y flexibilidad eli voimaa ja joustavuutta.
Kun ensimmäiset kaksitoista vuotta yhteiseloa (tai kymmenen avioliittovuosissa laskien) olivat vierähtäneet, kääntyi suhteemme biologisen kellon sanelemana perheenperustamisraiteille ja mukaan tuli uusia virkistäviä tunne-elementtejä, voittopuolisesti rakkautta, ja toki arki (ja pyhäkin) kahden lapsen myötä muuttui aika tavalla. Emme kuitenkaan missään vaiheessa perustaneet kotityökalenteria, emmekä tule koskaan perustamaankaan, vaan tasa-arvon toteutuminen on suhteutettu olemassa oleviin realiteetteihin sekä itse kunkin harkintakykyyn ja toimintavalmiuteen, ja helpotuksesta huokaisten voin sanoa, että olemme toimineet itsellemme uskollisina ja että vuodet ovat sittenkin tehneet armollisen tehtävänsä.
Lapset ovat nyt nuoria aikuisia ja me puolisot fyysisesti suhtkoht kypsään ikään ehtineitä. Silti me pysymme häkellyttävän samoina ja toisaalta olemme oppineet lohdullisesti sisäistämään elämän jatkuvaa muutosta. Siitä tämä hämmennys, siitä tämä taakse päin katsominen. Huomaan, että yhtäkkiä parisuhteen vaikeudet ovat lakanneet painamasta, että eläminen nuorten kanssa antaa hyvää tekevää uusiutumisenergiaa, että ylipäätään kaikenikäisten ihmisten ja monenlaisten tilanteitten kohtaaminen auttaa pysymään avoimena elämälle, että nuoruudenkin mentyä elämän ja parisuhteen merkityksellisyyden salaisuus on lukkoonlyömättömän ajattomuuden tunteessa.


Piirrokset: Epifanio & Kuvankäsittely: Laila Hynninen

Mainokset

Oon mikä oon

IMG_2345

Vierastan ihmisten luokittelua. Ehkä juuri tästä syystä mm. sosiologia ei ole erityisen lähellä sydäntäni: viisitoistakesäisenä lähikirjastosta lainaamani Allardt-Littusen Sosiologian, silloisen alan raamatun, kahlattuani oli uteliaisuuteni tältä osin kutakuinkin tyydytetty. Tai ehkä välinpitämättömyys lisäopiskelua kohtaan johtuikin  paljolti siitä, että olin itse henkilönä (kukapa ei olisi!) kärkkäimmille luokittelijoille erittäin hyvä maalitaulu. Minusta oli nimittäin kaksitoista vuotta täytettyäni kehittynyt varsinainen hikipinko ja sehän jos mikä sai joukot liikkeelle. Ensimmäinen nerokkaimpien laumanjohtajahahmojen johtopäätöskehitelmä oli se, että koska olin hyvä koulussa ja tein läksyni, olin varmaan myös uskovainen. Väite ei pitänyt paikkaansa; taisin olla vielä ensimmäinen kirkosta eronnut koko porukasta, koska tein sen heti 18 täytettyäni, kun muut jäivät vielä vanhempiensa valitsemiin kirjoihin. Lukion puolella kanniskelin keltaista pyöreää rintamerkkiä. Siinä luki: Musik mot rasismen. Tämäkään ei kelvannut ahdaskalloisille vaan he totesivat, että ”eihän se edes ymmärrä, mitä tuo tarkoittaa”. Puhujat eivät varmaankaan viitanneet silloisiin ruotsin kielen taitoihini vaan siihen totuuteen, ettei ”vain läksynsä lukeva” tyttö voinut kyetä ajattelemaan omilla aivoillaan mitään.
En kerro näitä esimerkkejä siksi, että olisin jäänyt niitten jäljiltä itkeskelemään, mutta jaksan silti edelleen ihmetellä, kuinka ihmisen kuvitellaan olevan jonkinlainen pakettiratkaisu ilman persoonallisia ominaispiirteitä ja moninaisuutta.
No, kun lähdin Lahden keskiarvon mukaan huonoimmasta koulusta (ja minähän en luokittele!) mielestäni väljemmille vesille Helsinkiin ja yliopistoon, luulin sinisilmäisesti pääseväni kutistajieni ulottumattomiin. Nytpä olivat kuitenkin syynissä käyttämäni korkokengät, jotka tuntuivat estävän korkeamman ajattelun ja feminismin. Niin ikään välitön höpöttävä käytökseni kahviloissa ja käytävillä toi muassaan ajatuksen, että en voisi olla hyvä tieteentekijä. Samaani graduarvosana kertoi kyllä aivan toista, mutta siihenkin saatiin selitys: niitähän sai juuri sieltä laitokselta juuri silloin niin helposti.
Ennakkoluulojen arsenaali on loputon. Siksi huomioni kiinnittyikin psykologi Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoitukseen ihmisten vääränlaisesta jakamisesta introvertteihin ja extrovertteihin ”asiaankuuluvine” osaluonteenpiirteineen. Jaosta ei tosiaankaan ole kuin haittaa. Itse en ainakaan kuulu kumpaankaan, vaikka jotkut minut ”tuntevistani” tuntuvatkin olettavan, että puhun 24 tuntia päivässä (samoin kuin että minulla on aina kiire tai että ajan koko ajan pyörällä enkä ainakaan nuku.)

Olen vakuuttunut siitä, että me kaikki tarvitsemme (päivän, viikon, elämän aikana) oman, kenties vaihtelevan, annoksemme sekä yksinäisyyttä että sosiaalisuutta, hiljaiseloa ja toimintaa, henkisyyttä ja fyysisyyttä, tunne-ilmaisua ja rationaalisuutta jne. Kaikki nämä tarpeet määräytyvät ja muovautuvat kaiken aikaa piirteittemme, historiamme ja kulloisenkin elämäntilanteemme yhteissummana. Myös muut luonteenpiirteet kuin sisään- tai ulospäin suuntautuminen, esimerkiksi tarkkuus tai suurpiirteisyys ilmenevät ihmisissä hyvin erilaisina mielenkiintoisina kombinaatioina, jos vain jaksaa kohdata ihmisen kuin ihmisen ilman etukäteisolettamuksia. Itsestämme ja ympäriltämme löytyy kokonainen kutkuttavien ominaisuuksien  ja tarinoiden kimara: nuori kampaaja, joka ei poraudu katseellaan hiuksiisi ja on kuin ei olisikaan, osoittautuu erittäin miniatyristiseksi, nopeaälyiseksi ja kunnianhimoiseksi. Virkanainen, joka on päätynyt nykyiseen asemaansa monenkirjavia opinpolkuja kuljettuaan ja paljastuu alunalkujaan käsityöihmiseksi. Filosofian luennoitsija, joka ansaitsee osan leivästään ruokatutkimuksella, näyttää tyylitajunsa heti ensihetkestä mutta huumorintajunsa vasta hänet kaksi vuotta tunnettuasi.

Kun lapset olivat pieniä, aloin tehdä asuinympäristössäni ”roskakävelyjä” eli kerätä läheisiltä ulkoalueilta ja pihamaalta kaikenlaista lähimmäisten hyppysistä pudonnutta. Kerran eräs enemmän tai vähemmän tuntemani naapuri tuli minulle tuntemattomista motiiveista kertomaan, että joku toinen minulle täysin tuntematon naapuri oli ihmetellyt hänelle, että olenko hullu vai ”aivan oikeastiko kerään noita roskia”. Nykyiseen asuinpaikkaan muutettuamme havaitsin, että roskienkeräysviettini tulkittiin jo hieman eritellymmin: olin arvatenkin ihminen, joka valittaisi aina asiasta kuin asiasta ensimmäiseksi taloyhtiön toimistoon tai soittaisin heti tilaisuuden tullen poliisivoimat paikalle.

p.s. Tamara Lund/ Oon mikä oon/YouTube-video

 

Digirenessanssi

img_1378

Pari vuotta sitten löysin itseni eräästä meksikolaisesta tuppukylästä jossa mieheni ystävättären espanjalaisen vävyn pöydällä raksutteli 3D-tulostin hammasharjatelineitä kylpyhuoneen seinälle ripustettaviksi; viimeinen paikka maailmassa  jossa olisin tuohon jo jonkin aikaa mieltäni askarruttaneeseen tuotantosysteemiin uskonut törmääväni (myönnän kyllä tässä kohtaa ennakkoluuloisuuteni ) vaikka siitähän esineiden internetissä juuri on kyse: fyysisten esteiden ainakin osittaisesta voittamisesta tavaroitten tuotannossa ja hankinnassa. Riemastuin kuin pikkulapsi: olin vihdoin saanut nähdä omin silmin mistä tuossa kaikessa oikein oli kyse ja erityisen hienoa oli mielestäni se että kaveri oli itse suunnitellut millainen telineestä tulisi ja siinä se nyt oli kehkeytymässä hitaasti ja varmasti kerros kerrokselta. Saman vuoden syksynä hakeuduin digioppimisen ABC-kurssille. Päämääräni ei kuitenkaan ollut niin kunnianhimoinen että olisin kuvitellut hallitsevani kohtakaan edes hammasharjatelineen tulostusta suunnittelemisesta puhumattakaan vaan halusin edes hieman ajantasaistaa aika nollilla olevaa digiosaamistani ammattitaitoni näkökulmasta. Kurssin aikana pitelin ensimmäistä kertaa (turvallisesti) kädessäni mobiililaitetta ja pelko oli muutamalla hipaisulla pois pyyhkäisty. Mitä sitten olin pelännyt? No luultavasti sitä että päälleni kaatuisi hallitsemattomasti kokonainen digisovellusten vuori joka imaisisi minut sisuksiinsa kuin Moolokin kitaan aiheuttaen ylitsepääsemätöntä ahdistusta ja häpeää ja tuskaa sekä loputtoman ajan menetyksen ja  parantumattoman voimattomuuden tunteen  koska kuitenkaan en oletettavasti koskaan tulisi pääsemään riittävästi perille yhtikäs mistään. Niinpä. Täysin älytön pelko josta pääsee eroon samalla tavoin kuin niin monista muistakin peloista: itsensä altistamalla.Vieläkin on hammasharjateline tulostamatta (tosin suunnitelmissa on ajan varaaminen Helsingin kaupungin kirjastoon Helmet 3Dtulostus) mutta paljon muuta on tullut tehtyä ja kaikkea tätä tekemistä yhdistää ilo siitä että voi itse tuottaa iättömällä ja ajattomalla luovuudella mutta uudenlaisilla tekniikoilla (ja prosessin tietyissä vaiheissa myös vaikka lyijykynää ja ruutupaperia käyttäen) sisältöjä jotka ovat jaettavissa muuallekin kuin vain luokkahuoneessa istujille ja samalla tavalla on mahdollista oppia hyödyntämään toistenkin aikaansaannoksia mikäli ne vain on laitettu yleiseen jakoon joko ilmaiseksi tai edes maksusta. Tämän syksyn olen katsellut ja kuunnellut oikein urakalla yhteiskunnassa jo laajalle levinnyttä digipöhinää. Ilmassa tuntuu olevan suuria suunnitelmia ja vielä suurempia pelkoja. Monelta tuntuu olevan vielä tuo ABC-kurssikin käymättä kun toiset ovat jo matkalla Marsiin. Paljon ollaan vielä tukkanuottasilla ”oletko meidän puolestamme vai vastaan”. Puolestapuhujat tuntevat olevansa vahvoilla ja heistä paistaa itsevarmuus kun taas vastustajat tai ehkä varovaisemmat vaikevat tai jupisevat asian kuoliaaksi kuin alamaiset digidiktatuurissa. Lisäksi kuuluu kummia: digivallankumoukseen tähtäävät ovatkin  vaihtaneet taktiikkaa ja puhuvat nyt jo puhkijauhetun digitalisaatio-termin ohittaen kokonaan uudesta ihmisestä tai perinpohjaisesta muutoksesta ihmisen ajattelussa. Siirrytään välineistä sielunmaisemaan. Tuossa kohtaa alkaa itse kullakin jo taas olla muutosahdistuspelon tuntemiselle hyvä sauma: eikö se riitä että otamme kaikki nämä riivatun systeemit haltuun? Vielä pitäisi kyetä   -ja vielä tiikerinloikalla –   perinpohjaiseen sisäiseen muutokseen. Vastikään minulla oli elämäni tilaisuus. Pääsin kuuntelemaan oikein paikan päällä  #OPLastu  henkilöä nimeltä Linda Liukas. Lastenkirjojen tekemisen, koodauksen ja koodauksen opettamisen yms. toiminnan kautta tai lisäksi hän kertoo ihmisille siitä että koodauksen osaamisen tulee olla kansalaisoikeus eikä -velvollisuus; että teknologia on ihmistä varten; että se tekee ihmisen puolesta asioita joihin ihminen ei ole välttämättä niin omiaan (mekaaninen laskeminen tms.); että teknologia ei voi viedä meistä ihmisyyttä pois. Että meissä on tunteet ja uskallus heittäytyä ja toteuttaa meissä kaikissa olevaa elämää.

CC BY-NC-ND

Laila Hynninen

 

Päivityksiä

img_1854-1

Kun esikoiseni syntyi, hakeuduin kunnan ilmaiselle psykologille. Lapsi oli kuin uusi järjestelmä elämäni tietokoneessa, joten totesin, että minun olisi hankkiuduttava eroon vanhasta, samoja ikuisia ratoja loputtomasti ja tuloksettomasti pyörittävästä menneisyyden käyttöjärjestelmästäni, jotta jaksaisin elää ihmisarvoista elämää enkä simahtaisi kahden rinnakkaisen, aikansaeläneen ja hetki hetkeltä päivittyvän, ohjelmiston yhtäaikaisesta ylläpidosta. Käyntejä kertyi vain muutama. Elämäni kulku katkaisi ne, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut enää mitään väliä, koska noista sormin luettavista kerroista lähtien olen kuljettanut mukanani erityisesti kahta tuon psykologin lausumaa lausetta, joista on ollut selviytymistyökaluiksi monenmoiseen tilanteeseen. Toisen tarkkaa muotoa en enää pysty muistamaan, mutta sen sisältö ja siihen johtanut tilanne ovat tarkasti mielessäni. Ei muuta kuin astuin sisään vastaanottotilaan ja istuuduin penkille, psykologi ei sanonut hetkeen mitään ja aloin kiemurrella istuimellani tuloksellisen dialogin kärsimättömässä odotuksessa. Kun psykologi ei vielä kohtakaan sanonut mitään, ilmaisin hänelle sanallisestikin tavoitteellisuuteni (olihan meillä vain puolisen tuntia aikaa ratkaista koko minun elämäni!), jolloin tuo strategiansa erittäin hyvin osaava ihmistuntija pääsi ilmaisemaan sen kaikkein olennaisimman: ei kaiken tarvitse koko ajan olla jotain taukoamatonta suorittamista.

Kun nuorempi lapseni olin noin kolmen vanha, istuin uupuneena metrossa, matkalla vain pois jonnekin kotoa, kun ilmaislehteä selatessani minulle tuli vahva tunne siitä, että juuri sillä hetkellä tuon lehden lukeminen olisi jotenkin merkityksellistä. Jatkoin sivujen kääntelyä, kunnes silmäni osuivat ilmoitukseen Silva-metodin ilmaisluennosta ja päätin siltä istumalta, että tuonne menemiseen minulle tulisi liikenemään voimia ja aikaa. Niinpä siinä sitten kävikin ja maksullisen viikonloppukurssin hinnakkuudesta huolimatta päädyin myös hankkiutumaan sille (tosin työnantajan osallistuessa kustannuksiin kurssin ”epämääräisestä” luonteesta huolimatta). Kurssilla oli kaikenmoista, mutta pääasia oli koko ajan sama: saada pintaan yhteys syvälle omaan sisimpään ja ympäröivään maailmaan niin että kaikki tapahtuu (kuin) itsestään, jolloin energiat voivat virrata vapaasti, muisti ja ymmärrys pelaavat paremmin, pysymme terveempinä ja teemme itsellemme oikeita ratkaisuja. Ei sinänsä mitään uutta auringon alla, mutta tälläkin kertaa sain itselleni tuntuvaa vahvistusta ja mieluisia mielenhuoltotekniikoita jatkaa uudistunein voimin sekä yksityis- että työelämääni eteenpäin.

Molempien lasteni ollessa jo peruskouluikäisiä varasin ajan te-toimiston työpsykologille. Etukäteiskuvitelmissani tulisin esittämään hänelle mieltäni askarruttavat asiat ja hän tulisi kaikessa viisaudessaan tarjoamaan minulle erilaisia ratkaisevia näkökulmia ja vaihtoehtoja tulevaisuuteni varalle. En olisi voinut erehtyä kuvitelmissani enempää! Kun parin tunnin päästä istunnon alkamisesta astuin kuin puulla päähän lyötynä tuosta niin eleettömästä toimistosta vilkkaalle keskustan kadulle, oli alkuperäinen käsikirjoitus muuttunut seuraavanlaiseksi: muutaman viattoman kysymyksen ja kommentin vauhdittamana oli psykologi tarkoituksellisesti houkutellut minut antamaan itse vastaukset omiin kysymyksiini ja vielä minulle täysin yllätyksellisellä tavalla: ensimmäistä kertaa elämässäni olin mahdollisten vajavaisuuksien mielessä pitämisen sijaan lyönyt pöytään suunnattoman määrän mitä erilaisimpia vahvuuksiani eli havahduin sinä päivänä huomaamaan, kuinka minäkuvani oli sittenkin päässyt salakavalasti muuttumaan hyvinkin radikaalisti  useimmiten niin hitaalta tuntuvan kasvuprosessin saatossa.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Peuran vasa

img_1670

Kesän sieluunpainuvin muisto: olen nousemassa järviveden puhdistamana ja virkistämänä metsätietä talolle, kun katseeni osuu pellonkaistaleen laidassa minulle ennennäkemättömään: nuori peuran vesa se siinä seisoo kaikessa herkkyydessään niin että automaattisesti pysähdyn niille sijoilleni ja hetken saan vaikuttua sen suurten ruskeitten silmien samettisesta katseesta ennen kuin se kääntyy nopeasti kannoillaan ja katoaa jonnekin puitten suojaan. Haaleilta tuntuvat sen rinnalla rakkaitten ja ystävien kanssa vietetyt juhlat ja kulttuuririennot, niin hämmentävältä kuin totuus tuntuukin. Sain myös tilaisuuden kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni kajakilla melomista, joka ennakolta sekä kiehtoi ja suorastaan vähän pelottikin minua, mutta heti veden varaan jouduttuani sai minut täyttymään valtavasta riemun ja vapauden tunteesta, joka jatkui sisälläni useita viikkoja, kunnes huuhtoutui pikku hiljaa jonnekin loitommalle, arjen kuivan hiekan alle. Kesässäni ja elämässäni on ollut sen verran paljon pientä ja keskikokoistakin jäynää, turhaa puhetta ja suukopua; pärjäämiseen, huolehtimiseen ja velvollisuuksiin keskittyvää toimintaa, että näistä kahdesta vaatimattomasta luontokokemuksesta on ilmeisesti itsesäätelyn tuloksena tullut minulle jonkinlainen selviämispankki ja ohjenuora, keskeytymättömän eheytymisen vaatimusimu, joka asettaa syksyn touhotukset etäännyttävään perspektiiviin: mitä haasteita ja pettymyksiä sosiaalinen taiteilu, ihmiskulttuurin asettamat säännöt, kommunikaatiovaikeudet, esinemaailma ja taloudelliset realiteetit aiheuttavatkin, en tule antautumaan tälle osaa todellisuutta kokonaan, en tule myymään sille koko olemustani, näillä näkymillä en ehkä enää koskaan. Tänään oli tavanomaisen merenrantareitin varrella tyyni ilmanala: syksylle niin usein ominainen levottomuus ja kahina loistivat poissaolollaan. Mieleeni nousi ajatus, että ehkäpä meidät onkin rakennettu niin että kun vastoinkäymiset ylittävät tietyn rajan määrässä tai laadussa, niistä onkin yhtäkkiä helpompi päästää irti; silloin elämä itseisarvona ottaa meissä vallan.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

WhenEverILostIt

 

Pyrin olemaan itselleni armollinen. Tällaista kai voi sattua kenelle tahansa kun elämä on liian kiireistä: ihminenhän kyllästyy joskus sähköpostiensa perinpohjaiseen lukemiseen tai jopa niitten näkemiseen mutta ei sittenkään jostain jälkeenpäin käsittämättömästä syystä malta antaa niitten vain olla ja odottaa tai vaihtoehtoisesti kadota sfääreihin sillä luottamuksella, ettei mikään erityisen hieno tilaisuus juuri tällä nimenomaisella suurpiirteisyyden hetkellä kuitenkaan jäisi käyttämättä. Minun tapauksessani kyseessä ei ollut edes mikään ennennäkemätön halpismatka paratiisiin eikä edes tuote, jota olisin itselleni koskaan halunnutkaan.  Oli vain Spotify, jonka olin aiemminkin tilannut nimenomaan poikani, en omaan käyttööni, tällä kertaa tosin hiukkasen yllättävän nopeasti muutaman kuukausimaksun suorittamisen jälkeen taas aikaisempaan euron tarjoushintaan (tosin Spotifyhan on lehtitietojen mukaan taloudellisissa vaikeuksissa!) Muistan, kuinka ennen ostopäätöksen tekemistä keskustelin tuokion sivistyneesti mahdollisesta tilauksesta perheenjäsenteni kanssa ja olin jo aikeissa hyljätä koko tarjouksen, koska joku siinä ei vain jotenkin toiminut, joku mitä en myöntynyt kunnolla tajuamaan todennäköisesti halvan hinnan huumaamana: Spotifyn logo oli ehkä sittenkin jotenkin hieman liian suuri, euron kuva vielä suureellisempi ja hyvästä suomenkielisestä tekstistä huolimatta sivulla kyllä tosiaan luki jotakin, millä ei tuntunut olevan tekemistä nimenomaan musiikin kanssa. No, annoin kuitenkin lopulta ”säästämisen halulle” ja ”hyvälle musiikintoistolle” myöten. Kaivoin esiin luottokortttini, jolla maksamista netissä vältän yleensä viimeiseen asti. Sitten kaikki tapahtui jo vähän turhankin mutkattomasti. Ei mitään aikaavieviä osoitteitten ja henkilötietojen täyttämisiä. No, ehkä kaikki olisi loppujen lopuksi aivan niin kuin pitikin, kuiskutti minussa toiveajattelija, vaikka en saanutkaan Spotifyltä tilausvahvistusta samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Ehkä kaikki johtuikin vain siitä, että olin jo vanha tilaaja. Muutamaa viikkoa myöhemmin, asioittenhoitopuuskassa, aloin soitella muista syistä pankkipalveluun. Olihan se onni onnettomuudessa, tosin en arvannut, että moisesta soittelusta tulisi yhtäkkiä aktiivinen osa kesälomaohjelmaani. Hoitelimme virkailijan kanssa aivan tavanomaisia rutiiniasioita, mutta silti korviini jäivät soimaan sanat kuin puhelun jälkeisenä kaikuna: eihän ole mitään mainittavaa laskutusasioissa? Ei ei ei, olin rehvastellut puhelun aikana,  silti kysymykseen tuntui kätkeytyvän vihje, jolle sain kun sainkin vahvistuksen kirjautuessani verkkopankkiin: luottokortiltani ei ollutkaan menossa yksi euro vaan (kuukausittainen) 49 euroa. Asioita uudemman kerran tutkittaessa kävi ilmi, että rahastajana olikin Spotifyn sijaan instanssi nimeltä weneverloseit.com. Ei muuta kuin vanha luottokortti silppuriin ja toinen uusin numeroin tulemaan. Sitten juhannuspuhteina edes jonkinlainen pankkireklamaatio ja lomanviettona poliisille rikosilmoitus. Oppirahat 49 euroa oli lopulta silti maksettava. Kun selustat alkoivat nyt olla taatut ja suurin huoli, närkästys ja typerrys olivat hienokseltaan laantuneet, ehdin tehdä hieman enemmän tuttavuutta tämän elämääni tuppaantuneen firman kanssa. Kyseessä on nimellisesti Tanskasta käsin vaikuttava pilvipalveluntarjoaja, jonka Suomen puhelinumeroon palveluaikaan soitettaessa korviin kajahtaa tanskankielinen puhelinvastaaja. Netin kautta lähestyttäessä postiin pelmahtaa automaattinen vastauslähetys viidellä eri kielellä, joista yksi on täydellisellä suomen kielellä, tosin viesti on tyly tyyliin ”meille tulee niin paljon kyselyitä, ettemme ehdi niihin normaaliajassa vastaamaan”.  Suomi24:n keskustelupalstalla kertoo tositarinoita kokonainen tämän liiketoimen tuta tunteva kaltaisteni tollokaarti, suuri osa aina yhtä autuaan tietämättöminä siitä, kuinka tässä nyt näin oikein pääsikään käymään.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Roskapuhetta

IMG_1667

Kesä on hidastunut heinäkuuksi, kiireinen työvuosi kohdallani sekoittunut pirtelöksi hiljentymistä ja joutenoloa, pitkittyneitä virka-asioita sekä innokasta harrastamista. Niinpä seuraavat kaksi asteeltaan vaihtelevan intohimoni kohdetta, vaalien jälkeisen hallituksen henkilövaihdosten pohjavireet sekä roskien lajittelu, ovat saaneet hieman odottaa. Jouduin nimittäin perheemme (itse itseni nimittäneenä) ylimmäisenä roskavastaavana hienoisen hitaan hämmennyksen valtaan, kun olin juuri tyrkännyt pussukkani vanhasta tottumuksesta oranssiksi energiajäteastiaksi olettamaani säiliöön, mutta aistinkin jotain tavallisuudesta poikkeavaa; ehkä säiliön ammottavan tyhjyyden, ehkä säiliön minulle pikkuhiljaa punaisuudeksi hahmottuvan värin: ai niin, olinhan törmännyt jo moneen kertaan kevään kuluessa tietoon siitä, että energiajae vaihtuisi piakkoin puhtaitten muovipakkausten keräyspisteeksi. Nyt se oli sitten päässyt tapahtumaan. Tunnollisen kansalaisen roolissa pysytelläkseni sukelsin uuden astian pohjalle ja horteisen pika-analyysin tuloksena väärin rakennetusta roskapussinsisällöstä eroon hankkiutuakseni nakkasin koko helahoidon vastapäiseen mustaan sekajätesäiliöön. Asia saisi odottaa. Olinhan kierrättänyt ja lajitellut roskia aika uskollisesti viimeiset puoli vuosisataa, joten pieni muutaman päivän hairahtuminen ei paljoa ehtisi tätä maapalloa tuhoamaan. Jotakuinkin samantapaisella etäisyydenottoperiaatteella olin jo aiemmin keväällä alkanut heittää nykyhallituksen toimia koskevat uutiset mielestäni sen enempää lajittelematta minulta ulottumattomissa olevien ratkaisujen sekajäteastiaan. Itse asiassa heti kun vaalit olivat ohitse, olin jo minulle toistaiseksi riittävät johtopäätökseni tehnyt. Mielestäni kyse oli politiikalle ja muille valitettavan vallanhakuvetoisille aloille, instansseille, ryhmille ja yksilöille tyypillisestä virhearvioinnista, josta ei ainakaan tuon vallan alla oleville hyvää seuraa. Vähän kuin jättäisi perheen roskien lajittelun aivan kylmiltään juuri asian vähiten hallitsevalle. Vaikkapa opetustarkoituksessa. Kun Stubb aikoinaan saavutti maailmanmiehen persoonallaan Kokoomuksen riemuksi ehkä ansaitsematontakin suosiota, nostettiin hänet oitis ensimmäisen mahdollisuuden tullen ääntenkalastelumielessä hallituksen korkeimmalle pallille, jossa hänen euroulkopoliittinen osaamisensa joutui jäämään väkisinkin sivurooliin Stubbille kutakuinkin vieraampien sisäpoliittisten ongelmien ratkaisuvelvoitteen edessä. Eli mies olisi voinut olla parhaimmillaan edelleenkin ulkoministerinä EU:n suuntaan, mutta silkan poliittisen pelin takia hänet laitettiin opettelemaan hänelle sopimattomampia hommia. Sama söhellys sai jatkua Sipilän kaudella, joten kyse ei ole mitenkään vain yhden puolueen taktiikasta vaan poliittisesta kentästä laajemminkin. Jotta herrat ministerit eivät liikaa leimautuisi yhden asian miehiksi, sekoitettiin SSS-hallituksen pakka vielä käyttökelvottomammaksi: Stubbista ei tullut ulkoministeriä eikä Soinista valtiovarainsellaista, missä olisi ollut tiettyä ongelmajätteiden lajittelulogiikkaa. Oli vaan päästävä estämään toinen tekemästä mitään mihinkään suuntaan. Lopputuloksen jo tiedättekin: ei muuta kuin miehet kiertoon. Vielä roskakatokseen hetkeksi palatakseni: poliittinen tilanne vaikuttaa samanlaiselta kuin meidän ihanassa kaupungin vuokrakasarmissamme. Kun mikään ei ole asukkaitten mielissä kenenkään ja joukkoliikekäyttäytyminen vielä holtittomasti hallitsee, niin tuleepa hienoa jälkeä. Minun ei tarvitse muuta kuin muistaa taannoista maiseman yleisilmettä jätetilamme oven avattuani: joku oli keksinyt jättää ison mustan säkkinsä lajittelemattomia roskia keskelle lattiaa, minkä jälkeen oli tullut seuraava ja taas seuraava ja tehnyt saman aivottoman tempun, kunnes kaikki vapaa lattiatila oli lopulta käytetty. Tästä suuresti hämmästyneenä kurkistin ainakin viiteen säiliöön. Nehän olivat kuin olivatkin aivan typötyhjiä.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen