Tapaus Laila

blogi

 ”Silmä on silmä eikä sillä ole mitään tekemistä minkään muun ruumiinosan kanssa.”

 YTHS:n lääkäri

 

JOHDANTO

Kun kouluaikoina oli ainekirjoitustunnilla tusina aihetta joista valita, valitsin aina sen numero yhdeksän tai kymmenen, joka oli varattu armosta sellaisille, jotka eivät osanneet vääntää juttua betonin hyötytarkoituksista tai muista kansalaisten tietoja mittaavista aiheista. Lähtökohtana saivat olla omat aivoitukset tai mututuntuma.

Tätä samaa periaatetta noudattaen, tosin vuosikymmenien aikana kerättyjen fyysisten ja psyykkisten vaivojen, koettujen ahaaelämysten, tehtyjen korjausliikkeitten, mieleenpainettujen suvun ja ystäväpiirin sairaushistoriatietojen, hämmästyksellä ja huolella noteerattujen oman perheen jäsenten ruokarajoitteiden, hajainaisesti ja aika-ajoittain hankittujen ravitsemustietojen sekä kaikenmoisen terveyshenkilökunnan asiallisten ja asiattomien kommenttien siivittämänä tunnen nyt tarvetta kertoa tämän blogin lukijoille siitä palapelistä, jota keskiverrosti vieläkin kansan suussa ”allergisuudeksi” kutsutaan ja josta minulle nyt viidenkymmenenseitsemän vuoden iässä alkaa pikkuhiljaa hahmottua elämääni edistävä kuva.

Teen tämän siinä hyvässä uskossa, että karttuneista epävirallisista kokemuksistani ja päätelmistäni saattaisi olla jotain hyötyä myös muille epämääräisten oireittensa kanssa kamppaileville.

 

TAPAUS LAILA

Kun synnyin, olivat niin vauvanhoitoperiaatteet kuin perusruokavaliokin nykypäivään verrattuina kohtalaisen toisenlaiset. Koliikkivauvat olivat kohtalo ja heitä piti vain kestää tai vihata. Turhaan huutamiseen ei ollut hyvä vastata, jotta lapsi ei tottuisi saamaan omaa väärää tahtoaan lävitse. Yhdellekään vanhemmalle ei varmaan myöskään tullut mieleen epäillä nykypäivänä jo vakioksi muodostunutta muna-maito-kotimaiset viljat -allergiaa, sillä juuri näistä ravintoaineista maalla pitkälti ruoat valmistettiin ja tämä ”kova kolmikko” oli ollut nälkävuosista aiemmin kärsineille aikamoinen siunaus.

Näin ollen vauvaminäni sitten huusi huutamasta päästyään eikä perinteisen talouskoulun käyneelle äidilleni eikä kenellekään muullekaan tullut mieleen muuta kuin ihmetellä ja tuskailla. Edellä mainittua en luonnollisestikaan itse muista vaan sen ovat huutamisestani kärsineet minulle itse maininneet. Vauva-ajan jälkeiset episodit ovatkin sitten jo omassa muistissa.

Kuusikymmen- ja seitsenkymmenluvulla oli Biafra muotia, niin ikään olivat maalta kaupunkiin muuttaneilla tuoreessa muistissa erilaiset suolistomadot, joten valtava vatsani ripakinttujeni yllä ei herättänyt tutkimuskynnyksen ylittävää kiinnostusta. Vatsani ei myöskään muistini mukaan ollut koskaan varsinaisesti kipeä, se vain oli ja möllötti suurtakin suurempana ja minua istutettiin lämminvesipaljussa, jotta viikon aikana kerääntynyt kuona saataisiin edes jotenkin irtoamaan. Tosin olihan ihonikin edelleen taiveihottumien ryvettämä, mutta sehän oli vain silkkaa kosmetiikkaa, ainoastaan harmillisen epätäydellisyyteni epämiellyttävä ilmentymä.

Kansakouluiässä minut jo kiikutettiin lääkäriin. Syynä oli se ikävä seikka, että aina kevätaikaan ja joskus kesäisinkin minuun nousi voimakaskin nuhakuume, joka aiheutti yksihuoltajaäidilleni päänsärkyä ja muita elämän esteitä. Siihen aikaan käsite ”krooninen nuha” oli muotia ja lääkäri kehoittikin äitiäni luopumaan perheen kissasta ja minun höyhentyynystäni, mutta näitä asioita ei koskaan tapahtunut ja sain edelleenkin lampsia aina toukokuisin kaikenpelastavissa kumisaappaissani muitten kirmaillessa jo kesäkengissä. Lääkäri oli määrännyt minulle senaikaisia todella stydejä antihistamiineja, jotka jätin kuitenkin mieluummin ottamatta niitten aiheuttaman tainnuttavan väsymyksen vuoksi.

Ensimmäinen käänne parempaan tapahtui sinä historiallisena hetkenä, jolloin istuin viisitoista vuotta täytettyäni kouluni ruokalassa ja jostain kumman luonnon oikusta tuijotin kiinteästi edessäni olevaa maitolasia kuin silmälasikäärmettä. Olin silloin varmaan juuri kasvanut täyteen pituuteni, koska jokin sai minut päätäkääntämättömästi ajattelemaan: tuota minä en enää koskaan sisuksiini laita.

Enkä laittanut. Valitettavasti olin vielä siinä vaiheessa epäkypsä päättelemään asioita vielä pidemmälle: tyydyin siihen, että suuri osa rumasta punaisesta käsivarsi- ja polvitaiveihottumastani katosi elämääni ruvettamasta. Myöskään tuleva, jo lukioaikana minulle tehty umpisuolileikkaus ei yhdistynyt mielessäni mahdollisiin ruoka-aineallergioihin niin kuin se tekee tänä päivänä.

Olin jo niin tottunut ainaiseen jonkinasteiseen vatsanseudun ja sormien turvotukseen sekä nenän tukoisuuteen, että en voinut kuvitella elämääni ilman niitä. Niinpä, kun kahdeksankymmenluvulla, jolloin oltiin jo ehditty keksimään käsite ”laktoosi-intoleranssi” ja eräs itsestään paremmin huolehtiva vanhempi opiskelijatoveri kertoi minulle tästä häntä itseään diagnostisoidusti vaivaavasta  asiasta kehottaen minua hakeutumaan lääkäriin, jätin hänen ystävälliset neuvonsa vieraantuntuisina huomioimatta ja pidin tutut kärsimykseni. Kuuluin vielä siihen aikaan tuohon valtaisaan ”ei-koske-onneksi-minua”-ryhmään, jota valtaosa kansasta tuntui ja tuntuu edelleenkin edustavan.

Näissä merkeissä kalenterin lehdet kääntyivät jo yhdeksänkymmenluvulle. Jälkikäteen ajatellen aloin jo stressata aika pienestä, mieleni heijasti kehon tilaa, mutta kohtalon piti puuttua peliin, ennen kuin uskoin jo niin moneen kertaan eletyn todeksi. Sairastuin nimittäin influenssaan, josta en tuntunut millään parantuvan ja menin vihdoin lääkäriin, joka diagnoosikyvykkyydestään ilahtuneena hihkaisi: no mutta sinullahan on astma! En kuunnellut tuota tuomiota hyvällä – sitähän oli tulevaisuudennäkymäksi vilauttanut jo se lapsuuden aikainen höyhentyynylääkäri – mutta suostuin käyttämään väliaikaisesti kortisolia sisältävää suusuihketta.

Sen suurempia aikailematta aloin opiskella ravitsemuksen ja astman keskinäisiä suhteita ja korjasin osittain ruokavaliotani. Nyt viivautuivat kauppalistaltani yli melkein kaikki maitotuotteet, joitten syömistä olin jatkanut yhä kiihtyvämmällä tahdilla silkan maidon juomisesta luovuttuani (syynä kehon addiktoituminen sille vahinkoa tuottavaan aineeseen, väitän), ja tämä oli jo suuri saavutus. Kuitenkin, hiivaleipää viikottain leipoessani tyydyin edelleen vain ihmettelemään, miksi käsiini tuli ihottumaa jauhoja käsitellessäni. Tämä asia sai vielä odottaa, sillä tietoisuus ei ollut vieläkään herättäkseen.

Astmasuihke-episodin aikaan paljastui myös, että kotieläimettömän vuokra-asuntomme ainainen nurkkavirtsakäry johtui halvan remontin yhteydessä puulattian alle laitetusta ammoniakkia sisältävästä lattiatasoitteesta. Oli aika muuttaa muuanne…

Lasten syntymä yhdeksänkymmenluvun lopussa toi muassaan seuraavan tervehdyttävän askeleen mahdollisuuden. Valitettavasti tuo askel jäi itseltäni puolitiehen lukuun ottamatta imetysaikaa, jolloin sentään tajusin tehdä jotain sairaalloisen rusoposkisen ja maksamakkarapötköä muistuttavan esikoiseni eteen. Yksi yö koliikkia meidän perheessämme riitti. Ymmärsin, että koliikki ei ole kohtalo, siihen on oltava syy tai syitä, joiden täytyy olla korjattavissa. Olin juuri tätä kohtalonyötä edeltävänä päivänä vetänyt juhlan kunniaksi kääretorttua, joka sisälsi sekä munaa, laktoositonta kermaa (johon olin näemmä sortunut) sekä kotimaista viljaa. Päässäni alkoi raksuttaa ja ryhdyin tilanteen vaatimalle dieetille ja esikoiseni yöhuutaminen loppui siihen.

Tässä välissä kerrottakoon, että olin opiskelijatyttönä käynyt allergiatesteissä. Testin ottaja oli vihainen, kun en ollut testien mukaan millekään allerginen. Olin myös mennyt uudestaan esikoisen synnyttyä puhumaan laktoosi-intoleranssimahdollisuudesta lääkärille, joka nauroi minulle hyväntahtoisen sivistyneesti ja suostui armollisesti teetättämään testin, jossa intoleranssiprosentikseni paljastui 98. (Tiedosta ei tosin ollut minulle enää mitään todellista hyötyä, sillä olinhan jo saanut tuta, että minulle eivät sopineet minkään valtakunnan maitotuotteet.) Lääkärin hymy kyllä ainakin hyytyi tuloksia katsellessa. Minulla oli myös jo silloin keliakkiaepäilyni, mutta en osannut saada viestiäni kunnolla perille, joten asia jätettiin todennäköisesti myös turhan vaivalloisena sen kummemmin tutkimatta. Lääkärissähän ei asiakas yleensä ole oikeassa.

Kun odotin parikymmentä vuotta sitten lapsiani, oli neuvoloissa tapana teroittaa turhan omatoimisiksi epäiltyjen äitien mieleen, että omista allergioita ei saa vetää liian suorasukaisia johtopäätöksiä. Me kaikkihan olemme yksilöitä. En pitänyt tätä liian moralisoivalta tuntuvaa ja järjenvastaista neuvoa liikaa mielessäni ja voin kiittää omaa arvostelukykyäni siitä hyvästä, mitä olen lapsilleni pystynyt tässä asiassa antamaan, vaikka heidänkään ruoka-allergiansa eivät ole tänäkään päivänä täysin selvinneet. Toisaalta, logiikkani oli aikoinaan vajavaista; en tajunnut, että lapseni, minulta itseltäni aiemmin huomiotta jääneet, allergiat olisivat suurella todennäköisyydellä myös omiani muulloinkin kuin imettäessä!

Esikoiseni vielä jaksoimme kiikuttaa epämääräisten oireitten takia aina allergiasairaalaan asti, jossa emme oppineen yhtään mitään. Koko keikan sisältönä tuntui olevan se, että minut laitettiin viiden päivän aikana raportoimaan aina eri ihmiselle ne yhdet ja samat asiat. Tuntui siltä, että olimme arkiston täytettä. Yksi lääkäreistä oli niin tyhmä, ettei tiennyt ravitsemuksesta yhtään mitään, toinen katsoi minua vihaisesti, kun monta päivää sairaalassa oltuamme paljastui, että lapsella oli piilevä korvatulehdus, aivan kuin sekin olisi ollut minun vikani.

Lapseni ovat opettaneet minulle elämässä yhtä sun toista, joten heidän vaivojensa kautta opin ajan kanssa ennen kaikkea ennakkoluulottomuutta. Erilaiset terveellisiksi koetut tai yleisesti nautitut ruoka-aineet alkoivat olla minulle jo vähemmän tabuja. Kun nuorimmaisen polvitaipeet tuppasivat verestämään, ainoa ajatukseni oli ottaa selvää, mikä sen kaikkien noitten jo välitettävien aineitten lisäksi saattoi aiheuttaa. En halunnut enää hukata kenenkään aikaa ja voimia lääkäreissä ja laboratorioissa juoksemiseen. Niinpä koitti se hetki, kun olin käynyt ostamassa hallista luomupossua ja syöttänyt sitä kolmivuotiaalle. Kahdenkymmenen minuutin allergiaviiveen päästä hänen polvitaipeensa avautuivat karmealla vereslihalle ja siihen loppui meidän perheessä sianlihan syönti ja lapsen siihen asti monasti auennut iho meni pysyvästi umpeen.

Siitä ei ole kauaakaan, kun luin, että sika on hyvin yleinen allergian aiheuttaja nimenomaan lapsilla, mutta en tee tuollakaan tiedolla enää mitään, sillä en usko koko lapsi-aikuisjakoon. Väitetään, että ruoka-allergiat mystisesti muuttuvat iän myötä siitepölyallergioiksi. Siinä ei ole mitään logiikkaa, kun ajattelen omaa historiaani: maitoallergikkona – tai miksi sitä haluattekaan nimittää – oli minulla vielä maitotuotteita käyttäessäni yhtä aikaa myös aikuisiällä sekä maitoallergia- että koivuallergiaoireita, joista molemmat ovat maitotuotteitten välttämisen mukana jääneet pois.

Kaksituhatta luvulle päästyämme luulisi jo minun kaikessa tässä suuressa viisaudessani sekä pelastaneeni lapseni että päässeeni eroon itse kaikenmaailman vaivoista. Katin kontit. Olin kyllä jaksanut olla muutaman vuoden kokovartaloihottuman motivoimana hiivattomallakin dieetillä (myös alkoholi, kahvi, valkoinen sokeri pois) ja laihtunut kymmenisen kiloa nauttimistani runsaista ruoka-annoksista huolimatta, mutta väsyin sitten moiseen ankaruuteen ja palasin pikku hiljaa entisten pikkupaheiden tielle. Suolistovaivat tuntuvat pysyneen kutakuinkin ja suurpiirteisesti itseäni sumuttaen aisoissa, mutta jos katsomme kehoni  – erityisesti sen oikean puolen-  historiaa, on se täynnä erilaista kremppaa ja parantamisen varaa. Koska olen oppinut terveysasioita nimenomaan kantapään kautta, voimme aloittaa vaikka jaloista: vaihtelevaa kutinaa jalkapohjissa, viime vuosina ajoittaista kipeää haavautumista ja lohkeilua. Oikean puolen yleistä lihaskireyttä. Turvotusta toki molemmin puolin. Oikeassa rinnassa koko oikean puolen jäykkyyttä aiheuttanut, jo poistettu kalkkisaostuma. Hartioitten kouriintuntuvaa kovettumista. Käsivarsien voimattomuutta. (Kiinalaisessa lääketieteessä hartiat ja keuhkot ja vatsa ovat toisiinsa yhteydessä.) Aina nimenomaan oikean puolen poskiontelon tulehtuneisuutta. Oikeanpuoleisen sieraimen jatkuvaa tukkoisuutta, ei koskaan vasemman. Nukkuessa toisinaan hirveäksi äityvää kuorsaamista tai hengityksen vinkunaa. Viimeisimpinä uutuuksina, onneksi onnettomuudessa, muistojen verhoa avannut omituinen kutina, lotkuna  ja poksahtelu korvissa sekä jatkuva aina paheneva oikean silmän kuivuus ja punerrus, glaukooman vaara, karsastuksen lisääntyminen ja näön huonontuminen.

Toiseksi viimeiseksi mainittu vei minut jopa epätoivon vallassa korvalääkäriin, sinänsä fiksulle ihmiselle, mutta minua lopulta auttaneen tiedon jäädessä sattuneista syistä edelleen pimentoon. Korvat kyllä putsattiin, kuulo testattiin ja pää tutkittiin. Ei mainittavampaa. Sainpahan ainakin maksettua itselleni lisää sielunrauhaa.

Viimeisimpien hyvien uutisteni takana on erään läheisen ihmisen kiinnostus tutkia ravintoasioita yleisestä näkökulmasta. Hänen skeptiset kommenttinsa suomalaisesta nykyravitsemuksesta saivat minut pitämään taukoa tervellisyyden huipentuman eli ruisleivän syömisessä. Tuosta noin vaan. Kuinka usein olinkaan ajatellut kummallisia pahenevia silmä- ja korvaoireita kokiessani: mikäs nyt riivaa kun olen syönyt viimeaikoina niin terveellisestikin, ruisleipää ja aina vaan ruisleipää.

Kun olin ollut ruisleivättä ja sattumoisin myös kananmunatta pari viikkoa, heräsin eräänä päivänä siihen todellisuuteen, että silmäni valkuaiset olivat vitivalkoiset enkä tuntenut yhtäkkiä mitään tarvetta viime aikoina aina kiihtyneempään, oletetusti ikääntymisen ja hormonitoiminnan muutoksien aiheuttaman kuivasilmäisyyden hoitoon tarkoitettujen tippojen käyttöön, silmäni eivät olleet enää niin rasittuneet ja jopa karsastus ja paine tuntuivat kadonneen. Myöskään korvani eivät enää oireileet niin pahoin eikä nenäni ollut kovin tukossa. Lihaskireys oli kadonnut.  Myös kantapääni haavat olivat kuroutuneet umpeen. En ensin tajunnut, mitä oli tapahtunut, mistä kaikkesta olin lakannut kärsimästä ja mitä olin jättänyt suuhuni panematta. Olin ollut niin työelämän ja muun tohinan pauloissa.

Pikkuhiljainen johtopäätös: kantapääni eivät olleetkaan halkeilleet jonkun mystisen puutostaudin vuoksi; silmäni reagoivat välittömästi nauttimaani ravintoon; korvaani oli ajan myötä kehittynyt jonkinlainen lasten liimakorvaa muistuttava sitkeä limakeskittymä allergiareaktiona minulle epäsopivien ruoka-aineitten pitkäaikaisesta käytöstä; oikeassa sieraimessani ei ollutkaan valuvika vaan se oli ollut ”vain” pahasti turvonnut juuri edellä mainitsemastani syystä; myös lihaskireys oli yllättäin allergian aiheuttama. Tämän tiedon valossa väitän, että kaikenmoiset elinaikanani kokeneeni suuremmat ja pienemmät vaivat johtuvat tuosta yhdestä ja samasta asiasta: joittenkin/useitten nauttimieni ruoka-aineitten sopimattomuudesta keholleni.

Tässä vaiheessa kerrottakoon, että olin käynyt jossain vaiheessa suolistovaivoista terveyskeskuslääkärissä, joka sanoi setämäisesti, ettei minusta löytynyt mitään vikaa. Niin ikään teetätin jälkeenpäin yksityisesti Biohitin kautta keliakiaveritestin, joka näytti kylläkin negatiivista, mutta järkevän oloinen terveyshenkilö teroitti minulle painokkaasti, että tämä ei sulkenut pois mahdollisuutta ongelmiin viljojen kanssa. Niinpä niin. Toisaalta tämä ruisjupakka herätti minussa henkiin myös pari muistoa jo kahdeksankymmentäluvulta, jolloin puhuin joittenkin todetusti keliakiaa potevien ihmisten kanssa. Toisella heistä oli ollut mm. kummallisia korvaoireita ennen sairauden paljastumista. Myös suvussamme on keliakiaa, muista ruoka-allergioista puhumattakaan.

Toisalta, saattaahan asia olla niinkin, ettei kyse ole vain yhdestä viljan aineosasta niin kuin ei yhdestä maidonkaan aineosasta vaan pikemminkin kokonaisuudesta, vaikka sitä ei millään haluttaisi myöntää.

Nyt kun oikea silmäni on ihmeparantunut, koska ilmeisesti suurimmat ongelmienaiheuttajat ovat selvinneet tai selviämässä, pääsen ottamaan uudelleen käyttöön yhden aivan oman ja ilmaisen allergiatestausvälineen: noin kaksikymmentä minuuttia ruoka-aineen nauttimisen jälkeen silmään mahdollisesti ilmaantuvan punaisen allergiaviivan, joka paljastaa vastaanpanemattoman totuuden. Aivan kuin raskaustesti. Kun elimistöni toimintaa voimakkaasti sekoittaneet ruoka-aineet eivät ole enää häiritsemässä, pääsee keho kertomaan yksiselitteisemmin, mikä kulloinkin on vialla. Osaan nyt myös paremmin nähdä välittömästi aiheutuvan allergiareaktion ja tuntien viiveellä ilmenevän suolisto-oireen eron.

Lisäksi olen viimein saanut aikaa ja aikaiseksi pitää aika kattavaa ruokapäiväkirjaa ja olen iloinen jokaisesta saamastani merkistä, aivastelusta, keuhko-, iho- tai muusta reaktiosta, kunhan vain pääsen paremmin selvyyteen siitä, mikä minulle oikeasti sopii ja mikä ei. Parempi elää ruokarajoitteista elämää kuin maata huoletta haudassa.

Lisäpotkua omatoimiselle selvänottamisprojektilleni antaa myös hiljattain tapahtunut satunnainen kohtaaminen erään jo eläkkeelle jääneen, ilmeisen tarkasti ruoka-asioihin perehtyneen lääkärin kanssa. Hänen puheistaan sain ilmeistä vahvistusta sille yksinkertaiselle ajatukselle, että kaikenmaailman laboratoriotestien tekeminen ei suinkaan ole se olennainen juttu, sillä siitä emme pääse yli emmekä ympäri, että kaikki pitää joka tapauksessa ihan itse ja oman suun kautta kokeilla.

 

JÄLKISANAT

En luetellut tässä aivan kaikkia oireitani, jotain täytyy itselläänkin pitää. En myöskään aivan tarkoituksella vedonnut tarkemmin kaikkiin niihin lukuisiin henkilöhistorioihin, jotka mielestäni mitä ilmeisimmin antavat viitteitä siitä, että mahdollisimman varhaisessa vaiheessa tai edes joskus elämän varrella eliminoiduiksi tulleet haitalliset ravintotottumukset antaisivat niin monelle niin paljon paremman fyysisen ja psyykkisen elämän.

 

 

Mainokset

Tunteella tunteesta tunteeseen eli avoin kirje Kjell Westölle luettuani Rikinkeltaisen taivaan

westo

En tapaa osoitella kirjeitä kirjailijoille, enkä sano tätä siksi, että pitäisin asiaa jotenkin halveksuttavana, hävettävänä tai selittelyä kaipaavana, vaan siksi että olen itsekin yllättynyt siitä syvästä vaikutuksesta, jonka tämän jutun otsikossa mainittu kirja hetki hetkeltä ehkä hieman hämärän alun jälkeen minuun teki.  Mieleeni muistui, kuinka luin vuosia sitten Eeva Joenpellon Kaakerholman kaupungin, ja sitä lukiessani sisälläni oleva möykky vain kasvoi ja kasvoi, ja kirjan kannen vihdoin suljettuani purskahdin lukemisen loppua odottaneeseen, lohduttomaan itkuun.

Nyt minulle ei käynyt aivan samoin, möykky ei kasvanut, se ei ollut edes varsinainen möykky, vaan lause lauseelta tunsin enimmäkseen syvää hämmästystä sekä tunteiden tiiviyttä, jotka saivat sen verran usein seurakseen myös jokseenkin epämukavan alakuloisen pohjavireen, että minun oli keskeytettävä lukeminen joiksikin ajoiksi tuon ikävän tunteen loppumattomuuden katkaisemiseksi ja kirjan mielekkäällä tavalla eli keskittyneesti loppuun asti jaksamiseksi. Aivan kuin olisin pysähtynyt ylämäkeen mentäessä hiukan hengähtämään.

Kuulun niihin lukijoihin, jotka ovat vuosien varrella kirjojasi lukiessaan havainneet tiettyä etäisyyttä erityisesti naispuolisissa henkilöhahmoissa, mutta nyt ja tässä kirjassa kaikki nuo toinen toistaan vääjäämättömästi putoilevat rehellisyydet saivat minusta hyvin tiukan otteen; oli kuin jotain olisi lauennut tai rauennut ilman että henkilöhahmojen yhteyksillä kirjailijan tai lukijan omaan henkilöhistoriaan olisi mitään sen suurempaa merkitystä. Lopputuloksena oli yksinkertaisesti tunne, että luin jotain merkityksellistä, jotakin tässä maailmassa hyvin olevaa.

Olen lukenut vuosien varrella ainakin kaikki tärkeimmät teoksesi, tai niitten erittäin hyvät suomenkieliset käännökset. Toisinaan minut on vallannut tunne, että en itsekään tiedä, miksi ylipäätään luen niitä tai miksi tämän kysymyksen itselleni esitettyäni jatkan aina kirjan loppuun asti. Älä käsitä väärin, en tarkoita, että kirjasi olisivat olleet mielestäni huonoja (en ylipäätäänkään kuvittele, että oma makuni tai henkilökohtaiset mieltymykseni olisivat joku taiteiden laadun määrittäjä), on vain niin, että niissä on saattanut olla sellaisia osia tästä todellisuudesta, jotka eivät ole aina olleet minulle ehkä niin läheisiä, vaikka olemmekin samaa sukupolvea.

Kuitenkin, tuon kysymyksen ajoittaisesta pinnalle pulpahtamisesta huolimatta, olen aina paradoksaalista kyllä osannut antaa siihen itse varman vastauksen, mikä saa minut tulevaisuudessakin aina palaamaan lukijaksesi: minulle kirjojesi pääasiallinen vetovoima kaikkien hallittujen teknisten taitojen tuolla puolen on siinä erityisessä herkkyydessä, siinä alati läsnäolevassa, toisinaan vain rivienkin välistä luettavassa perinpohjaisessa inhimillisyydessä, perhosen kaltaisessa hauraudessa, johon niin sukupolvien, kaupungin kuin kansakunnankin historia jatkuvasti palautuu. Se antaa itsensä ilmi lause lauseelta, kielen terävissäpiirteisissä kuvissa ja ajatusten tinkimättömissä muotoilussa. Siihen on helppo samaistua.

D e s p i s t a d a tai Ei taivaskaan rajana

CA75DC7C-A5E5-4380-A0D3-D7B756A19333

Vuosien varrella minulta on kysytty toistuvasti, miksi en kirjoita espanjaksi. Kysyjillä on ollut tiedossa se seikka, että kotikielekseni on parisuhteen myötä tullut espanja ja että espanjankielinen kulttuuri on muutenkin tärkeä osa elämääni. Suomen kielellä itseni ilmaiseminen tuntuu kysyjien ajatuksenjuoksussa olevan jonkilainen sivujuonne, johon saataisiin kenties lisäarvoa tai kohennusta tai jopa suurempi yleisö tuon niin jännittävän, maailmaa valloittaneen ja minun oletetusti niin hyvin omaksuneeni kielen kautta.
En voi muuta kuin pudistella päätäni. Vaikka olisin kuinka kauan puhunut espanjaa, mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että espanja on ja tulee todennäköisesti aina olemaan minulle vain ja ainoastaan vieras kieli, opittu kieli, aikuisiällä opiskeltu kieli – ja vielä suomenkielisessä ympäristössä vaivalla ja yötyötunneillakin hankittu. No ovathan maatansa vaihtaneet Nobel-kirjailijatkin kautta aikojen alkaneet kirjoittaa uuden maansa kielellä, minua muistutetaan sinnikkäästi, piittaamatta siitä, etten ole koskaan asunut puolta vuotta pidempään espanjankielisessä maailmassa (Nobel-palkintouhasta puhumattakaan!), aivan kuin Helsingin espanjankielisissä piireissä hengaileminen tai espanjankielisen runoilijan kanssa eläminen olisivat riittävä edellytys rakentaa vieraalla kielellä kirjoittamisen motivaatiolleni tuloksellinen pohja.
Niin, nyt alammekin jo päästä asian ytimeen. Mitä kieli meille kullekin edustaa? Kun menin aikanaan lukiossa kielilinjalle, ei mielessäni liikkunut mitään syvällistä, ja tulinkin käyttäneeksi suuren osan energiastani useitten vieraitten kielten opetteluun, mutta tuo ripeys, tunnollisuus tai pintapuolinen määrätietoisuus ei ole missään vaiheessa ollut persoonassani minkäänlaisessa ristiriidassa yhtä ja ainoaa äidinkieltäni kohtaan tuntemani syvän kiintymyksen kanssa. En koskaan ole myöskään hurahtanut yhteenkään kielellisesti lähestymääni kulttuuriin niin, että olisin halunnut täysin sulautua siihen ja lakata edustamasta tätä monille nuoruudessani niin vähäpätöiseksi, takapajuiseksi ja tempperamentittomaksi leimautunutta maailmankolkkaa käsittämättömine mongerruksineen. Älkää käsittäkö väärin, minusta kun ei ole myöskään patriootiksi! Ehkä voitaisiin sanoa, että äidinkieleni on yhtä aikaa sekä isänmaani että viitekehykseni kielirajat ylittävään, universaaliin sanarakkauteen. Suhtautumiseni kieleen on omanlaisensa sekoitus insinööritaitoa ja runoudenkaipuuta. Ensimmäistä käytän – karkeasti ottaen – yleiskielen harjoittamiseen ja jälkimmäistä kielestä/kielistä nauttimiseen. Todellisessa elämässä, kommunikaatiossa ja luomisprosessissa nämä osa-alueet sekoittuvat toisiinsa, ja äidinkieli on muihin kieliin vain ja juuri siksi ylivertaisessa asemassa, että tunnen (sanan kaikissa merkityksissä) laajimmin sen rekisterit ja mielleyhtymät saadakseni niistä älyllisen nautinnon lisäksi syvää tunnepohjaista nautintoa.

                                                          * * *

Vielä tarttuakseni tuohon sanaan ”mielleyhtymä” kiinni, joudunkin laduille, jotka vievät minut pois arjesta tai syvemmälle omaan tai kulttuurien sisimpään. Ne vievät mielenmaisemassa sinne minne huvittaa, assosiaatioiden, kielellä leikkimisen ja/tai kielifilosofioiden maailmaan, jossa tunnen erityisesti viihtyväni.
Vaikka nämä matkat kielen monimielisyyteen tapahtuvatkin tapauksessani ensisijaisesti omalla kielelläni, tunnustan ja tunnistan kyllä muitten kielten tuntemuksen rikastuttavan vaikutuksen. Esimerkiksi tarkastellessani tähän kirjoitukseen liittämääni fotoshop-kuvaa (sen valmistuttua ensiksi ilman nimeä) kielelliseltä ja mielelliseltä kannalta, tuli ensimmäisenä välähdyksenomaisesti ajatuksiini nimenomaan espanjankielinen sana despistada, joka kyllä konkretisoi ja korostaa mielestäni osuvastikin kuvatun monimielisyyttä. Espanjaksi pista on latu, jälki, kenttä jne. Etuliite des– ilmaisee vastakohtaa ja koko sana on partisiippi verbistä despistarse, joka voitaisiin kääntää suomen kielelle asiayhteydestä riippuen vaikkapa ilmaisulla olla hajamielinen, olla eksynyt. Partisiipin feminiini viittaa puolestaan naispuoliseen henkilöön. Sivumennen mainittakoon, että se mitä joku espanjankielisestä maailmasta kotoisin oleva olisi kuvasta vapaasti assosioinut, olisi mitä luultavammin ollut jotain aivan muuta, varsinkin mikäli hän ei olisi koskaan ollut kosketuksessa lumen, jään tai hiihtolatujen kanssa. Oli miten oli, suomen kieli sen sijaan vie katseeni kuvassa kauas horisonttiin, johdattaa minua umpimähkään tai umpihankeen, jopa taivasosuuteen, niin pitkälle, aivan jäljettömiin, kaikkien rajoitusten ulottumattomiin, että päädyn lopulta kuvan nimeämisessä teille tietymättömille, jossa ei taivaskaan ole rajana.

Juhlakirjoitus

IMG_2462

”Älä koskaan luule voivasi muuttaa toista ihmistä.” (äitini äidin neuvo äidilleni)

 

Kun kerron ihmisille, että olemme olleet kolmekymmentä vuotta naimisissa, syntyy syvä hiljaisuus ja uutisen kuulijoitten kasvoilta heijastuu hiljaisen tiedon salaperäistämä ilme. Tuskin kukaan onnittelee. Se ei kuulu nykyaikaan, jolloin ero on sääntö ja saman parin kanssa pysytteleminen poikkeus. Vähän samaan tapaan kuin pitkäaikainen työskentely samassa työpaikassa katsotaan enemmänkin jämähtämisen kuin ihailtavan sitoutumisen merkiksi. Ei silti, en itsekään näe suhteemme pitkäkestoisuutta sinällään erityisenä saavutuksena, tuntuu pikemminkin siltä, että näin on vain päässyt käymään, joskin kyllä paljolti tiettyjen hyvin tiedostettujen (ja varmasti myös tiedostamattomien) prioriteettien summana, mikä tekee minulle tyhjäksi mahdolliset ajopuuteoriatulkinnat.
Jos minulta kysyttäisiin, onko avioliittoni ollut onnellinen, vastaisin, että se ei ole ollut onnellinen eikä onneton vaan jonkinlainen yhdistelmä molempia. Emme ole pariskunta, josta voitaisiin valehtelematta sanoa: he ovat kuin luodut toisilleen, mutta suhteemme pohjana on ollut luonne-eromme voittava selkeä sielunkumppanuus, sosiaalisen ja emotionaalisen taustan epämääräisyyden yhdenvertaisuus, samansuuntainen mielipide rahan merkityksestä, verbaalisuus, vetovoima taiteisiin ja ihmismielen tuntemukseen, vahva yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimus ja niin oman kuin toisen tilan mahdollisimman suuri kunnioittaminen.
Kuten arvata saattaa, kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta tuo viimeksi mainittu on ollut se suurin koetinkivi. Halusit tai et, edustat aina omia näkemyksiäsi kaikesta mitä sanot tai teet tai jätät sanomatta tai tekemättä. Syntyy väistämättömiä eturistiriitoja, jolloin tärkeintä on pysytellä omilla jaloillaan toisen varpaille astumatta eli ottaa vastuuta ja vapautta ja antaa sitä yhtälailla toiselle.
Kauniita periaatteita, vai kuinka? Käytännössä pikemminkin vaihtelevalla menestyksellä toteutuneita pyrkimyksiä. Varsinkin alkuvuosien nuoruusmyllerryksessä suhteemme jatkumiselle tuntui ilmaantuvan aina joko uusi tai kuluneena toistuva haaste haasteen perään ja jouduimme käymään jatkuvia rauhanneuvotteluja rajoista ja niiden rikkomisesta. Aina kun puhe ei enää tuntunut menevän perille, siirryimme kirjeiden kirjoittamiseen, joita emme sentään lähetelleet toisillemme postitse vaan suorakuljetuksena kirjoituspöydän kulmalle, kunnes tulehtunut tilanne oli taas sen verran rauhoittunut, että voitaisiin päätyä jälleen puhumalla taas kerran jo suhteemme motoksi kehittyneeseen julkilausumaan: fuerza y flexibilidad eli voimaa ja joustavuutta.
Kun ensimmäiset kaksitoista vuotta yhteiseloa (tai kymmenen avioliittovuosissa laskien) olivat vierähtäneet, kääntyi suhteemme biologisen kellon sanelemana perheenperustamisraiteille ja mukaan tuli uusia virkistäviä tunne-elementtejä, voittopuolisesti rakkautta, ja toki arki (ja pyhäkin) kahden lapsen myötä muuttui aika tavalla. Emme kuitenkaan missään vaiheessa perustaneet kotityökalenteria, emmekä tule koskaan perustamaankaan, vaan tasa-arvon toteutuminen on suhteutettu olemassa oleviin realiteetteihin sekä itse kunkin harkintakykyyn ja toimintavalmiuteen, ja helpotuksesta huokaisten voin sanoa, että olemme toimineet itsellemme uskollisina ja että vuodet ovat sittenkin tehneet armollisen tehtävänsä.
Lapset ovat nyt nuoria aikuisia ja me puolisot fyysisesti suhtkoht kypsään ikään ehtineitä. Silti me pysymme häkellyttävän samoina ja toisaalta olemme oppineet lohdullisesti sisäistämään elämän jatkuvaa muutosta. Siitä tämä hämmennys, siitä tämä taakse päin katsominen. Huomaan, että yhtäkkiä parisuhteen vaikeudet ovat lakanneet painamasta, että eläminen nuorten kanssa antaa hyvää tekevää uusiutumisenergiaa, että ylipäätään kaikenikäisten ihmisten ja monenlaisten tilanteitten kohtaaminen auttaa pysymään avoimena elämälle, että nuoruudenkin mentyä elämän ja parisuhteen merkityksellisyyden salaisuus on lukkoonlyömättömän ajattomuuden tunteessa.


Piirrokset: Epifanio & Kuvankäsittely: Laila Hynninen

Oon mikä oon

IMG_2345

Vierastan ihmisten luokittelua. Ehkä juuri tästä syystä mm. sosiologia ei ole erityisen lähellä sydäntäni: viisitoistakesäisenä lähikirjastosta lainaamani Allardt-Littusen Sosiologian, silloisen alan raamatun, kahlattuani oli uteliaisuuteni tältä osin kutakuinkin tyydytetty. Tai ehkä välinpitämättömyys lisäopiskelua kohtaan johtuikin  paljolti siitä, että olin itse henkilönä (kukapa ei olisi!) kärkkäimmille luokittelijoille erittäin hyvä maalitaulu. Minusta oli nimittäin kaksitoista vuotta täytettyäni kehittynyt varsinainen hikipinko ja sehän jos mikä sai joukot liikkeelle. Ensimmäinen nerokkaimpien laumanjohtajahahmojen johtopäätöskehitelmä oli se, että koska olin hyvä koulussa ja tein läksyni, olin varmaan myös uskovainen. Väite ei pitänyt paikkaansa; taisin olla vielä ensimmäinen kirkosta eronnut koko porukasta, koska tein sen heti 18 täytettyäni, kun muut jäivät vielä vanhempiensa valitsemiin kirjoihin. Lukion puolella kanniskelin keltaista pyöreää rintamerkkiä. Siinä luki: Musik mot rasismen. Tämäkään ei kelvannut ahdaskalloisille vaan he totesivat, että ”eihän se edes ymmärrä, mitä tuo tarkoittaa”. Puhujat eivät varmaankaan viitanneet silloisiin ruotsin kielen taitoihini vaan siihen totuuteen, ettei ”vain läksynsä lukeva” tyttö voinut kyetä ajattelemaan omilla aivoillaan mitään.
En kerro näitä esimerkkejä siksi, että olisin jäänyt niitten jäljiltä itkeskelemään, mutta jaksan silti edelleen ihmetellä, kuinka ihmisen kuvitellaan olevan jonkinlainen pakettiratkaisu ilman persoonallisia ominaispiirteitä ja moninaisuutta.
No, kun lähdin Lahden keskiarvon mukaan huonoimmasta koulusta (ja minähän en luokittele!) mielestäni väljemmille vesille Helsinkiin ja yliopistoon, luulin sinisilmäisesti pääseväni kutistajieni ulottumattomiin. Nytpä olivat kuitenkin syynissä käyttämäni korkokengät, jotka tuntuivat estävän korkeamman ajattelun ja feminismin. Niin ikään välitön höpöttävä käytökseni kahviloissa ja käytävillä toi muassaan ajatuksen, että en voisi olla hyvä tieteentekijä. Samaani graduarvosana kertoi kyllä aivan toista, mutta siihenkin saatiin selitys: niitähän sai juuri sieltä laitokselta juuri silloin niin helposti.
Ennakkoluulojen arsenaali on loputon. Siksi huomioni kiinnittyikin psykologi Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoitukseen ihmisten vääränlaisesta jakamisesta introvertteihin ja extrovertteihin ”asiaankuuluvine” osaluonteenpiirteineen. Jaosta ei tosiaankaan ole kuin haittaa. Itse en ainakaan kuulu kumpaankaan, vaikka jotkut minut ”tuntevistani” tuntuvatkin olettavan, että puhun 24 tuntia päivässä (samoin kuin että minulla on aina kiire tai että ajan koko ajan pyörällä enkä ainakaan nuku.)

Olen vakuuttunut siitä, että me kaikki tarvitsemme (päivän, viikon, elämän aikana) oman, kenties vaihtelevan, annoksemme sekä yksinäisyyttä että sosiaalisuutta, hiljaiseloa ja toimintaa, henkisyyttä ja fyysisyyttä, tunne-ilmaisua ja rationaalisuutta jne. Kaikki nämä tarpeet määräytyvät ja muovautuvat kaiken aikaa piirteittemme, historiamme ja kulloisenkin elämäntilanteemme yhteissummana. Myös muut luonteenpiirteet kuin sisään- tai ulospäin suuntautuminen, esimerkiksi tarkkuus tai suurpiirteisyys ilmenevät ihmisissä hyvin erilaisina mielenkiintoisina kombinaatioina, jos vain jaksaa kohdata ihmisen kuin ihmisen ilman etukäteisolettamuksia. Itsestämme ja ympäriltämme löytyy kokonainen kutkuttavien ominaisuuksien  ja tarinoiden kimara: nuori kampaaja, joka ei poraudu katseellaan hiuksiisi ja on kuin ei olisikaan, osoittautuu erittäin miniatyristiseksi, nopeaälyiseksi ja kunnianhimoiseksi. Virkanainen, joka on päätynyt nykyiseen asemaansa monenkirjavia opinpolkuja kuljettuaan ja paljastuu alunalkujaan käsityöihmiseksi. Filosofian luennoitsija, joka ansaitsee osan leivästään ruokatutkimuksella, näyttää tyylitajunsa heti ensihetkestä mutta huumorintajunsa vasta hänet kaksi vuotta tunnettuasi.

Kun lapset olivat pieniä, aloin tehdä asuinympäristössäni ”roskakävelyjä” eli kerätä läheisiltä ulkoalueilta ja pihamaalta kaikenlaista lähimmäisten hyppysistä pudonnutta. Kerran eräs enemmän tai vähemmän tuntemani naapuri tuli minulle tuntemattomista motiiveista kertomaan, että joku toinen minulle täysin tuntematon naapuri oli ihmetellyt hänelle, että olenko hullu vai ”aivan oikeastiko kerään noita roskia”. Nykyiseen asuinpaikkaan muutettuamme havaitsin, että roskienkeräysviettini tulkittiin jo hieman eritellymmin: olin arvatenkin ihminen, joka valittaisi aina asiasta kuin asiasta ensimmäiseksi taloyhtiön toimistoon tai soittaisin heti tilaisuuden tullen poliisivoimat paikalle.

p.s. Tamara Lund/ Oon mikä oon/YouTube-video

 

Digirenessanssi

img_1378

Pari vuotta sitten löysin itseni eräästä meksikolaisesta tuppukylästä jossa mieheni ystävättären espanjalaisen vävyn pöydällä raksutteli 3D-tulostin hammasharjatelineitä kylpyhuoneen seinälle ripustettaviksi; viimeinen paikka maailmassa  jossa olisin tuohon jo jonkin aikaa mieltäni askarruttaneeseen tuotantosysteemiin uskonut törmääväni (myönnän kyllä tässä kohtaa ennakkoluuloisuuteni ) vaikka siitähän esineiden internetissä juuri on kyse: fyysisten esteiden ainakin osittaisesta voittamisesta tavaroitten tuotannossa ja hankinnassa. Riemastuin kuin pikkulapsi: olin vihdoin saanut nähdä omin silmin mistä tuossa kaikessa oikein oli kyse ja erityisen hienoa oli mielestäni se että kaveri oli itse suunnitellut millainen telineestä tulisi ja siinä se nyt oli kehkeytymässä hitaasti ja varmasti kerros kerrokselta. Saman vuoden syksynä hakeuduin digioppimisen ABC-kurssille. Päämääräni ei kuitenkaan ollut niin kunnianhimoinen että olisin kuvitellut hallitsevani kohtakaan edes hammasharjatelineen tulostusta suunnittelemisesta puhumattakaan vaan halusin edes hieman ajantasaistaa aika nollilla olevaa digiosaamistani ammattitaitoni näkökulmasta. Kurssin aikana pitelin ensimmäistä kertaa (turvallisesti) kädessäni mobiililaitetta ja pelko oli muutamalla hipaisulla pois pyyhkäisty. Mitä sitten olin pelännyt? No luultavasti sitä että päälleni kaatuisi hallitsemattomasti kokonainen digisovellusten vuori joka imaisisi minut sisuksiinsa kuin Moolokin kitaan aiheuttaen ylitsepääsemätöntä ahdistusta ja häpeää ja tuskaa sekä loputtoman ajan menetyksen ja  parantumattoman voimattomuuden tunteen  koska kuitenkaan en oletettavasti koskaan tulisi pääsemään riittävästi perille yhtikäs mistään. Niinpä. Täysin älytön pelko josta pääsee eroon samalla tavoin kuin niin monista muistakin peloista: itsensä altistamalla.Vieläkin on hammasharjateline tulostamatta (tosin suunnitelmissa on ajan varaaminen Helsingin kaupungin kirjastoon Helmet 3Dtulostus) mutta paljon muuta on tullut tehtyä ja kaikkea tätä tekemistä yhdistää ilo siitä että voi itse tuottaa iättömällä ja ajattomalla luovuudella mutta uudenlaisilla tekniikoilla (ja prosessin tietyissä vaiheissa myös vaikka lyijykynää ja ruutupaperia käyttäen) sisältöjä jotka ovat jaettavissa muuallekin kuin vain luokkahuoneessa istujille ja samalla tavalla on mahdollista oppia hyödyntämään toistenkin aikaansaannoksia mikäli ne vain on laitettu yleiseen jakoon joko ilmaiseksi tai edes maksusta. Tämän syksyn olen katsellut ja kuunnellut oikein urakalla yhteiskunnassa jo laajalle levinnyttä digipöhinää. Ilmassa tuntuu olevan suuria suunnitelmia ja vielä suurempia pelkoja. Monelta tuntuu olevan vielä tuo ABC-kurssikin käymättä kun toiset ovat jo matkalla Marsiin. Paljon ollaan vielä tukkanuottasilla ”oletko meidän puolestamme vai vastaan”. Puolestapuhujat tuntevat olevansa vahvoilla ja heistä paistaa itsevarmuus kun taas vastustajat tai ehkä varovaisemmat vaikevat tai jupisevat asian kuoliaaksi kuin alamaiset digidiktatuurissa. Lisäksi kuuluu kummia: digivallankumoukseen tähtäävät ovatkin  vaihtaneet taktiikkaa ja puhuvat nyt jo puhkijauhetun digitalisaatio-termin ohittaen kokonaan uudesta ihmisestä tai perinpohjaisesta muutoksesta ihmisen ajattelussa. Siirrytään välineistä sielunmaisemaan. Tuossa kohtaa alkaa itse kullakin jo taas olla muutosahdistuspelon tuntemiselle hyvä sauma: eikö se riitä että otamme kaikki nämä riivatun systeemit haltuun? Vielä pitäisi kyetä   -ja vielä tiikerinloikalla –   perinpohjaiseen sisäiseen muutokseen. Vastikään minulla oli elämäni tilaisuus. Pääsin kuuntelemaan oikein paikan päällä  #OPLastu  henkilöä nimeltä Linda Liukas. Lastenkirjojen tekemisen, koodauksen ja koodauksen opettamisen yms. toiminnan kautta tai lisäksi hän kertoo ihmisille siitä että koodauksen osaamisen tulee olla kansalaisoikeus eikä -velvollisuus; että teknologia on ihmistä varten; että se tekee ihmisen puolesta asioita joihin ihminen ei ole välttämättä niin omiaan (mekaaninen laskeminen tms.); että teknologia ei voi viedä meistä ihmisyyttä pois. Että meissä on tunteet ja uskallus heittäytyä ja toteuttaa meissä kaikissa olevaa elämää.

CC BY-NC-ND

Laila Hynninen

 

Päivityksiä

img_1854-1

Kun esikoiseni syntyi, hakeuduin kunnan ilmaiselle psykologille. Lapsi oli kuin uusi järjestelmä elämäni tietokoneessa, joten totesin, että minun olisi hankkiuduttava eroon vanhasta, samoja ikuisia ratoja loputtomasti ja tuloksettomasti pyörittävästä menneisyyden käyttöjärjestelmästäni, jotta jaksaisin elää ihmisarvoista elämää enkä simahtaisi kahden rinnakkaisen, aikansaeläneen ja hetki hetkeltä päivittyvän, ohjelmiston yhtäaikaisesta ylläpidosta. Käyntejä kertyi vain muutama. Elämäni kulku katkaisi ne, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut enää mitään väliä, koska noista sormin luettavista kerroista lähtien olen kuljettanut mukanani erityisesti kahta tuon psykologin lausumaa lausetta, joista on ollut selviytymistyökaluiksi monenmoiseen tilanteeseen. Toisen tarkkaa muotoa en enää pysty muistamaan, mutta sen sisältö ja siihen johtanut tilanne ovat tarkasti mielessäni. Ei muuta kuin astuin sisään vastaanottotilaan ja istuuduin penkille, psykologi ei sanonut hetkeen mitään ja aloin kiemurrella istuimellani tuloksellisen dialogin kärsimättömässä odotuksessa. Kun psykologi ei vielä kohtakaan sanonut mitään, ilmaisin hänelle sanallisestikin tavoitteellisuuteni (olihan meillä vain puolisen tuntia aikaa ratkaista koko minun elämäni!), jolloin tuo strategiansa erittäin hyvin osaava ihmistuntija pääsi ilmaisemaan sen kaikkein olennaisimman: ei kaiken tarvitse koko ajan olla jotain taukoamatonta suorittamista.

Kun nuorempi lapseni olin noin kolmen vanha, istuin uupuneena metrossa, matkalla vain pois jonnekin kotoa, kun ilmaislehteä selatessani minulle tuli vahva tunne siitä, että juuri sillä hetkellä tuon lehden lukeminen olisi jotenkin merkityksellistä. Jatkoin sivujen kääntelyä, kunnes silmäni osuivat ilmoitukseen Silva-metodin ilmaisluennosta ja päätin siltä istumalta, että tuonne menemiseen minulle tulisi liikenemään voimia ja aikaa. Niinpä siinä sitten kävikin ja maksullisen viikonloppukurssin hinnakkuudesta huolimatta päädyin myös hankkiutumaan sille (tosin työnantajan osallistuessa kustannuksiin kurssin ”epämääräisestä” luonteesta huolimatta). Kurssilla oli kaikenmoista, mutta pääasia oli koko ajan sama: saada pintaan yhteys syvälle omaan sisimpään ja ympäröivään maailmaan niin että kaikki tapahtuu (kuin) itsestään, jolloin energiat voivat virrata vapaasti, muisti ja ymmärrys pelaavat paremmin, pysymme terveempinä ja teemme itsellemme oikeita ratkaisuja. Ei sinänsä mitään uutta auringon alla, mutta tälläkin kertaa sain itselleni tuntuvaa vahvistusta ja mieluisia mielenhuoltotekniikoita jatkaa uudistunein voimin sekä yksityis- että työelämääni eteenpäin.

Molempien lasteni ollessa jo peruskouluikäisiä varasin ajan te-toimiston työpsykologille. Etukäteiskuvitelmissani tulisin esittämään hänelle mieltäni askarruttavat asiat ja hän tulisi kaikessa viisaudessaan tarjoamaan minulle erilaisia ratkaisevia näkökulmia ja vaihtoehtoja tulevaisuuteni varalle. En olisi voinut erehtyä kuvitelmissani enempää! Kun parin tunnin päästä istunnon alkamisesta astuin kuin puulla päähän lyötynä tuosta niin eleettömästä toimistosta vilkkaalle keskustan kadulle, oli alkuperäinen käsikirjoitus muuttunut seuraavanlaiseksi: muutaman viattoman kysymyksen ja kommentin vauhdittamana oli psykologi tarkoituksellisesti houkutellut minut antamaan itse vastaukset omiin kysymyksiini ja vielä minulle täysin yllätyksellisellä tavalla: ensimmäistä kertaa elämässäni olin mahdollisten vajavaisuuksien mielessä pitämisen sijaan lyönyt pöytään suunnattoman määrän mitä erilaisimpia vahvuuksiani eli havahduin sinä päivänä huomaamaan, kuinka minäkuvani oli sittenkin päässyt salakavalasti muuttumaan hyvinkin radikaalisti  useimmiten niin hitaalta tuntuvan kasvuprosessin saatossa.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen