Päivityksiä

img_1854-1

Kun esikoiseni syntyi, hakeuduin kunnan ilmaiselle psykologille. Lapsi oli kuin uusi järjestelmä elämäni tietokoneessa, joten totesin, että minun olisi hankkiuduttava eroon vanhasta, samoja ikuisia ratoja loputtomasti ja tuloksettomasti pyörittävästä menneisyyden käyttöjärjestelmästäni, jotta jaksaisin elää ihmisarvoista elämää enkä simahtaisi kahden rinnakkaisen, aikansaeläneen ja hetki hetkeltä päivittyvän, ohjelmiston yhtäaikaisesta ylläpidosta. Käyntejä kertyi vain muutama. Elämäni kulku katkaisi ne, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut enää mitään väliä, koska noista sormin luettavista kerroista lähtien olen kuljettanut mukanani erityisesti kahta tuon psykologin lausumaa lausetta, joista on ollut selviytymistyökaluiksi monenmoiseen tilanteeseen. Toisen tarkkaa muotoa en enää pysty muistamaan, mutta sen sisältö ja siihen johtanut tilanne ovat tarkasti mielessäni. Ei muuta kuin astuin sisään vastaanottotilaan ja istuuduin penkille, psykologi ei sanonut hetkeen mitään ja aloin kiemurrella istuimellani tuloksellisen dialogin kärsimättömässä odotuksessa. Kun psykologi ei vielä kohtakaan sanonut mitään, ilmaisin hänelle sanallisestikin tavoitteellisuuteni (olihan meillä vain puolisen tuntia aikaa ratkaista koko minun elämäni!), jolloin tuo strategiansa erittäin hyvin osaava ihmistuntija pääsi ilmaisemaan sen kaikkein olennaisimman: ei kaiken tarvitse koko ajan olla jotain taukoamatonta suorittamista.

Kun nuorempi lapseni olin noin kolmen vanha, istuin uupuneena metrossa, matkalla vain pois jonnekin kotoa, kun ilmaislehteä selatessani minulle tuli vahva tunne siitä, että juuri sillä hetkellä tuon lehden lukeminen olisi jotenkin merkityksellistä. Jatkoin sivujen kääntelyä, kunnes silmäni osuivat ilmoitukseen Silva-metodin ilmaisluennosta ja päätin siltä istumalta, että tuonne menemiseen minulle tulisi liikenemään voimia ja aikaa. Niinpä siinä sitten kävikin ja maksullisen viikonloppukurssin hinnakkuudesta huolimatta päädyin myös hankkiutumaan sille (tosin työnantajan osallistuessa kustannuksiin kurssin ”epämääräisestä” luonteesta huolimatta). Kurssilla oli kaikenmoista, mutta pääasia oli koko ajan sama: saada pintaan yhteys syvälle omaan sisimpään ja ympäröivään maailmaan niin että kaikki tapahtuu (kuin) itsestään, jolloin energiat voivat virrata vapaasti, muisti ja ymmärrys pelaavat paremmin, pysymme terveempinä ja teemme itsellemme oikeita ratkaisuja. Ei sinänsä mitään uutta auringon alla, mutta tälläkin kertaa sain itselleni tuntuvaa vahvistusta ja mieluisia mielenhuoltotekniikoita jatkaa uudistunein voimin sekä yksityis- että työelämääni eteenpäin.

Molempien lasteni ollessa jo peruskouluikäisiä varasin ajan te-toimiston työpsykologille. Etukäteiskuvitelmissani tulisin esittämään hänelle mieltäni askarruttavat asiat ja hän tulisi kaikessa viisaudessaan tarjoamaan minulle erilaisia ratkaisevia näkökulmia ja vaihtoehtoja tulevaisuuteni varalle. En olisi voinut erehtyä kuvitelmissani enempää! Kun parin tunnin päästä istunnon alkamisesta astuin kuin puulla päähän lyötynä tuosta niin eleettömästä toimistosta vilkkaalle keskustan kadulle, oli alkuperäinen käsikirjoitus muuttunut seuraavanlaiseksi: muutaman viattoman kysymyksen ja kommentin vauhdittamana oli psykologi tarkoituksellisesti houkutellut minut antamaan itse vastaukset omiin kysymyksiini ja vielä minulle täysin yllätyksellisellä tavalla: ensimmäistä kertaa elämässäni olin mahdollisten vajavaisuuksien mielessä pitämisen sijaan lyönyt pöytään suunnattoman määrän mitä erilaisimpia vahvuuksiani eli havahduin sinä päivänä huomaamaan, kuinka minäkuvani oli sittenkin päässyt salakavalasti muuttumaan hyvinkin radikaalisti  useimmiten niin hitaalta tuntuvan kasvuprosessin saatossa.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Mainokset

Peuran vasa

img_1670

Kesän sieluunpainuvin muisto: olen nousemassa järviveden puhdistamana ja virkistämänä metsätietä talolle, kun katseeni osuu pellonkaistaleen laidassa minulle ennennäkemättömään: nuori peuran vesa se siinä seisoo kaikessa herkkyydessään niin että automaattisesti pysähdyn niille sijoilleni ja hetken saan vaikuttua sen suurten ruskeitten silmien samettisesta katseesta ennen kuin se kääntyy nopeasti kannoillaan ja katoaa jonnekin puitten suojaan. Haaleilta tuntuvat sen rinnalla rakkaitten ja ystävien kanssa vietetyt juhlat ja kulttuuririennot, niin hämmentävältä kuin totuus tuntuukin. Sain myös tilaisuuden kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni kajakilla melomista, joka ennakolta sekä kiehtoi ja suorastaan vähän pelottikin minua, mutta heti veden varaan jouduttuani sai minut täyttymään valtavasta riemun ja vapauden tunteesta, joka jatkui sisälläni useita viikkoja, kunnes huuhtoutui pikku hiljaa jonnekin loitommalle, arjen kuivan hiekan alle. Kesässäni ja elämässäni on ollut sen verran paljon pientä ja keskikokoistakin jäynää, turhaa puhetta ja suukopua; pärjäämiseen, huolehtimiseen ja velvollisuuksiin keskittyvää toimintaa, että näistä kahdesta vaatimattomasta luontokokemuksesta on ilmeisesti itsesäätelyn tuloksena tullut minulle jonkinlainen selviämispankki ja ohjenuora, keskeytymättömän eheytymisen vaatimusimu, joka asettaa syksyn touhotukset etäännyttävään perspektiiviin: mitä haasteita ja pettymyksiä sosiaalinen taiteilu, ihmiskulttuurin asettamat säännöt, kommunikaatiovaikeudet, esinemaailma ja taloudelliset realiteetit aiheuttavatkin, en tule antautumaan tälle osaa todellisuutta kokonaan, en tule myymään sille koko olemustani, näillä näkymillä en ehkä enää koskaan. Tänään oli tavanomaisen merenrantareitin varrella tyyni ilmanala: syksylle niin usein ominainen levottomuus ja kahina loistivat poissaolollaan. Mieleeni nousi ajatus, että ehkäpä meidät onkin rakennettu niin että kun vastoinkäymiset ylittävät tietyn rajan määrässä tai laadussa, niistä onkin yhtäkkiä helpompi päästää irti; silloin elämä itseisarvona ottaa meissä vallan.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Neekerinpuolustaja

IMG_1568

Olipa kerran seitsentoistavuotias nuorukainen, joka istui vääränväristen kavereittensa kanssa väärän kerrostalon pihakeinussa. Paikalle säntäsi oikeasti pihalla asuva keski-ikää lähestyvä oikea mies, joka painokelvotonta tekstiä suustaan suoltaen ja uhkaavin elein tahtoi väärän väen pois pihalta.

Samaan aikaan toiset vääränväriset naiset ja lapset viettivät rauhallista piknikhetkeä väärän parvekkeen alla. Parvekkeelle ilmestyi ilmeisesti oikeasti korkeasta verenpaineesta kärsivä oikea eläkeläisnainen, joka muitta mutkitta alkoi huutaa ja solvata nurmikkoväkeä ja vaatia heitä poistumaan.

Nuorukaista ei miellyttänyt oikean miehen käytöstavat ja hän keinusta ylös noustuaan haastoi miehen vastaamaan kysymykseen: mitä sä sitten teet, jos me ei lähdetäkään? Oikea mies ei aikaillut vaan tarttui nuorukaista pillistä kiinni isoruhoisen otteella. Nuorukainen alkoi hädissään mätkiä miestä vapaalla kädellään, mutta se ei tehnyt vaikutusta. Mies työnsi nuorukaista edellään, kunnes tämä kaatui puskaan, josta ei ollut pakotietä.

Parvekkeella huutavan oikean naisen huuto kuului reippaasti naapuriin asti. Hän vaati nurmikon vääränvärisiä poistumisen lisäksi puhumaan suomea niin kuin maassa kuului ja lapsia tuo vaatimus koskisi kaikkein eniten. Vääränvärinen nainen alkoi tässä kohtaa menettää malttiaan ja lapset järkyttyivät kertakaikkiaan. Silloin naapurin oikeanvärinen mutta parvekenaisen mielestä täysin vääräasenteinen asukas jo kyllästyi moiseen.

Ensinmainitulla pihalla etulyöntiasemaansa hyväksi käyttäen oikea mies pyrki lyömään ja potkimaan nuorukaista naamaan oikein todenteolla ystävien yrittäessä repiä lyöjää irti tuloksetta. Onneksi ohi sattui kulkemaan oikea- tai väärämielinen mies, riippuen katsantakannasta; hän tajusi oitis tilanteen epäsuhdan: aikuinen mies alaikäisen kimpussa.

Naapuri päätti lähestyä rauhallisesti tuota täysillä ulvovaa, muka parveketta siivotessaan vääränväristen päälle ”vain pisaran” vettä heittänyttä naista ja tuota ahdistunutta syytöntä sunnuntaikylässä olijaa, joka kohta saattaisi olla vaikeuksissa, ellei tajuaisi pistää suutaan suppuun. Jo yhdestä kehoituksesta hän luopuikin hyödyttömästä sanataistelusta ja näin paikalla olijat pääsivät todistamaan parvekkeelta kuultavien totuuksien osaa kaksi.

Pahoinpitelytapaus päätyi oikeussaliin muutama vuosi tapahtumien jälkeen. Sekä oikea mies että vääränväristen kanssa seurusteleva nuorukainen saivat syytteet pahoinpitelystä. Oikea mies ryhtyi oikein korvausvaatimuksiin, tuskista ja vaivoista ja ties milloin telomastaan olkapäästä. Oikeuden käynnin aikaan hänellä oli jo toinen vastaanlainen tuomio kuluvalta vuodelta.

Parvekenainen se jatkoi huutamistaan, vaikka häneltä ei pyydetty muuta kuin hiljaisuutta. Naapuri oli kuulemma jo hyvin muistissa neekerinpuolustajana. Siitä kertoi selkeästi alas pihalle suunnattu syyttävä sormi. Hän oli sentään syntynyt Suomessa ja oli ties kuinka monennen sukupolven kanta-asukkaita. Muuta argumentoitavaa ei hänellä tuntunut olevankaan.

Oikeus langetti tuomion nuorukaisen hyväksi. Mitä miettinee nyt tuo niin kovasti ”henkensä puolesta pelännyt” päällekarkaaja?

Piknikpihalle kurvasi rauhallisen sunnuntai-iltapäivän vauhdittamana sinivalkoinen poliisiauto. Parvekenaista jututtavan poliisin kehonkielestä päätellen saattoi tuossakin jutussa vielä hyvin käydä.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

 

 

Mitäs pienistä

IMG_1491

Lehdet ovat hiirenkorvalla; mikäs sen somempaa. Pienihän on kaunista. Pienistä puroista ne suuret joet syntyvät. Mikä sen filosofisempaa. Pienuus ei vaan yhtäkkiä tunnukaan niin ihanalta ja mielekkäältä, kun sitä osuu liian monessa kohtaa yhtäaikaisesti omalle kohdalle sillä tapaa, että nuo kaikki pienuudet muuttuvatkin matkan varrella mitättömyyden tunteeksi. Fillaroin tänään iloisesti ja tunnollisesti ekotekomustekauppaan, jossa olin tottunut täytättämään monitoimikoneeni pienen mustesäiliön muutamaa euroa halvemmalla. Kun aikanaan aloin käyttää kyseisen toimijan palveluita, hän korosti minulle kerta toisensa jälkeen väsymättä, kuinka oli fiksua toimia näin, kuinka näin säästyisivät nuo muutamat eurot ja luontoakin samalla. Olin aina nyökytellyt samanmielisesti vastaan. Juuri noista molemmista syistähän olin syrjäisempään pikkupuotiin vaivautunutkin. Tänään olikin sitten toinen ääni kellossa. Tai oikeastaan jo katseesta, ruumiinasennosta ja minuun kohdistumattomasta huomiosta tunnistin pientä jännitystä ilmassa. Edelläni olevalla potentiaalisella asiakkaalla kuului olevan suuremmat mielessä. Kun vuoroni viimein tuli – ja jouduinkin pitämään tiukasti puoliani jälkeeni tulevan ja eteeni tunkevan asiakkaan edessä ollakseni joutumatta viettämään odotuspenkillä ehkä loputtoman ajan, sillä vuorostani hyvin tietoinen toimija ei tehnyt elettäkään minun palvelemisekseni – minulle ehdotettiin oikopäätä vanhan kasetin täyttämisen sijaan uuden kasetin ostamista, koska ehkä se ei muka toimisikaan, koska sehän maksaisi ainoastaan kaksi euroa enemmän. Toimitsijan olemuksessa oli ärtyneisyyttä, vaivautuneisuutta ja torjuntaa. Hän halusi vain päästä minusta mahdollisimman pikaisesti ja ilmeisen lopullisesti eroon. Tästä kaikesta huolimatta olin (taas) niin tyhmä, että ostin sen uuden kasetin häneltä. Hitaaseen mieleeni ei ehtinyt tulla ajatus vain lähteä pois ja mennä johonkin toiseen kauppaan, jossa voisin saada ainakin yhtä hyvää ellei parempaa palvelua. Ja kohdata vähintäänkin johdonmukaisempaa käytöstä. Kirjoitin äsken sulkuihin ”taas”, koska tämä ei ole suinkaan elämäni ensimmäinen kerta, kun annan kävellä ylitseni. Asian pienuuden nimissä. Tekosyynä laiskuuteni. Mielessäni täysin perusteeton suvaitsevaisuus mainitunkaltaisia toimijoita kohtaan, jotka tavalla ja toisella antavat minun ymmärtää, että asiani on niin kovin pieni, että olen vain tyhmä ja pikkuseikkoihin takertuja, mikäli vien suuremmilta ja tärkeämmiltä asioilta heidän ja meidän kaikkien kallisarvoista aikaa. Sillä hehän sen tietävät, millä asioilla tässä maailmassa kulloinkin on minkäkin verran merkitystä.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Talouselämän tyylikoulu

IMG_1418

Kauppalehdessä oli kerrankin lehden ja mielestäni myös keskivertoajattelun rajoja rikkova juttu, jonka olisin kernaasti jakanut kanssanne Facebookin kautta, mutta lehti itse ei luokitellut tätä uutisointia samalla tavalla jakamisen arvoiseksi kuin esimerkiksi juttua ”Tyylikoulu: Näin valitset täydelliset korkokengät”, joten heitän teille tässä ainakin luun kaluttavaksi. Viittaan 1. huhtikuuta Omaraha-sivun peittävään amerikkalaistyylisesti otsikoituun ”Oletko säästäjä vai kuluttaja? Tunnista vahvuutesi ja onnistu” – artikkeliin, jossa kerrotaan Morningstarin behavioristisen tutkijan Sarah Newcombin ajatuksia ja mm. mainitaan hänen kannustavan finanssialaa keskittymään asiakkaidensa auttamiseen talousongelmissa. ”Taloudellisella käyttäytymisellämme ei ole mitään tekemistä numeroitten kanssa”, Newcombin kerrotaan sanovan. Talouspäätöksiä ohjaavat lapsuuden avainkokemukset, temperamentti ja tunne-elämä. Jos haluaa muuttaa taloutta koskevaa toimintaansa, on sukellettava syvälle omaan psykologiaan, kokemuksiin, temperamenttiin ja haaveisiin, lehti referoi.  Raha on järkeä ja tunnetta. ”Talousasiat ovat suuri stressin aiheuttaja ja stressi on terveydelle haitallista”, lehti myös siteeraa tutkijaa, tässä vain mielestäni olennaisimpia kohtia esiin tuodakseni. Newcomb siis peräänkuuluttaa taloudellisen ja psykologisen neuvonnan yhdistämistä ihmisten parhaaksi. Se on jo itsessään jotakin tässä omaneduntavoittelijoiden maailmassa. Mikäli sinulla nyt ylipäätään on jotain mistä joko säästää tai vaihtoehtoisesti kuluttaa, etkä jostain syystä ole sittenkään tyytyväinen omiin elämänvalintoihisi, ei katsaus omiin toimintaperiaatteisiin liene ollenkaan hullumpi ajatus. Omasta puolestani olen tuntenut tarvetta tuon katsauksen luomiseen useaan otteeseen elämäni varrella, varallisuudestani riippumatta,  ja ehkä juuri siksi koen Newcombin ajatukset mielenkiintoisina ja aina ajankohtaisina. Itse asiassa viedäkseni edellä esitettyjä aivoitusten aihioita vielä vähän pitemmälle väittäisin, että rahan käyttötaipumuksemme ovat suoraan verrannollisia itsearvostukseemme ja kykyymme jakaa tunteita, jotka myöskin lienevät paljolti perua sieltä lapsuuden kodista. Jos sinulle ei ole siellä mitään osattu antaa, et osaa sitä erikseen opettelematta itsellesi vaatia tai hankkia tai haalit kenties enemmän kuin mitä ikinä tarvitset etkä toisaalta ehkä osaa antaa muille paljon mitään tai toisaalta kenties luovutkin kaikesta omastasi toisten hyväksi. Se nuukuuden ja anteliaisuuden monimutkainen perintö, jonka olen itse aikanaan kotoani saanut, on pannut minut  kerta toisensa jälkeen miettimään, mitä olen valmis panostamaan elämässäni työntekona, ajankäyttönä, rahana, tunteiden ja energian tuhlauksena eri elämänalueisiin, pari- ja jopa ystävyyssuhteisiin sekä perheen perustamisen jälkeen lasten kasvatukseen ja tulevaisuuteen. Koska elämä on kuitenkin jo tässä iässä tehnyt enemmän kuin selväksi ne tosiseikat, että antamalla saa ja oman tilan reilulla ottamisella saaminen senkun vaan lisääntyy, en ole enää viime aikoina kokenut tarvitsevani alati vaihtuvien elämäntilanteitten ratkaisemiseen mitään suoranaista aivoriiheilyä, mutta kuin pienenä piikkinä lihassani on edelleen tuo yksittäinen kysymys omiin lapsiin kohdistuvasta ”rahapolitiikasta”. Ilmassa kun on ollut monenmoista ylevää pyrkimystä olla korostamatta liikaa rahan merkitystä, olla antamatta sitä liikaa tai liian vähän, liian löyhästi tai liian tiukin perustein, muka mahdollisimman hyvänä esimerkkinä toimien, olosuhteet huomioon ottaen. Silti on jäljellä aina se mahdollisuus, että olisi ehkä voinut panostaa vähän enemmän, jotta jälkikasvulla olisi sileämpi tai hallitumpi tie ja itsellä parempi omatunto. Olisi sitä ja olisi tätä. Toisaalta lapsiltamme ”ei ole puutunut mitään” ja he tietävät kyllä varsin hyvin, mikä heidän sosiaalinen asemansa nykyisellään on ja mistä monista tekijöistä se koostuu; ja he tiedostavat myös oman mahdollisuutensa muuttaa tilannetta, jos tarvetta on.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Nuoruus ja hulluus

Eli pankkiterminologiassa korrektilta nimeltään riskisietokyky. Nyttemmin useamman finanssioppaan kahlanneena olen altistanut itseni tarkoitushakuisesti kansalaisten päähän kohteliaasti ajettavalle rationaaliselle talousajattelulle, jossa kannustetaan nuorempia sijoittamaan riskisemmin esimerkiksi osakkeisiin, kun taas ikääntyvälle väestölle suositellaan vähätuottoisempia ja näin ollen ”turvallisempia” vaihtoehtoja, jotta vanhuudenturva ei olisi yhtäkkisesti kaikonnut taivaantuuliin juuri  silloin kun sitä tarvittaisiin. Hyvä niin. Minun tapauksessani oppaitten opit ovat kuitenkin olleet pikemminkin tie syvempään itsetuntemukseen kuin raamattu valittavalle sijoitusstrategialle. Huomaan nimittäin (taas kerran?) eläneeni täysin ylösalaisin, niin rahojen kuin muittenkin asioitten suhteen. Kun olin nuori, vältin aika lailla systemaattisesti kaikkinaista turhan riskin ottamista: tein aina tunnollisesti läksyni, luin kokeisiin ajoissa, olin varovainen auktoriteettien kanssa, säästin enkä tuhlannut, en ryhtynyt kokeilemaan suuremmin mitään mistä en olettanut selviäväni, en mennyt uimahallisssa hyppäämään kerroksista (eli johonkin oli kadonnut tai kätkeytynyt se ensimmäisen blogini kansakoulutyttö!), en ryypännyt tai rällestänyt, pössytellyt tupakoita koulun nurkkien takana ja mikä ehkä kaikkein määräävintä: en oikeastaan osannut unelmoida mistään. Tervesieluisen tyttökaverini ruusunpunaisena liehuvat ikkunaverhotkin saivat minut oikein näkemään punaista! Siis realisti kiireestä kantapäähän. Näin jälkeenpäin ajatellen olen ollut aikalailla kurjassa jamassa. Sen verran olen kuitenkin tajunnut, että lähdin kotoa, muutin pois, muualle, eteenpäin, jonnekin, vaikka edelleenkin ilman suuria unelmia paremmasta, keskiverto-opiskelijamaailman harvasilmuinen turvahäkki  taatusti ympärilläni, opiskelemaan sitä minkä jo suhkoht hyvin hallitsin. Sielläkin  jatkoin niukkuuden filosofiaani, aikana jolloin jotkut opiskelijatovereistani nostelivat surutta maksimimäärän runsaskätisesti jaeltavia opintolainoja sijoittaakseen ne vaikka turkin ostamiseen, rahastoihin korkoa kasvamaan tai muuten vaan leveämpään elämiseen, matkusteluun tai kaljanjuontiin. Elettiinhän silloin juuri yhteiskunnallisesti vaurasta kahdeksankymmentälukua. Käänne asenteissani sai vielä odottaa, jos sitä nyt edes varsinaiseksi käänteeksi on mielekästä nimittää. Enhän ole nytkään lakannut täysin varautumasta tai suunnittelemasta, en ole vieläkään myynyt kaikkea ja muuttanut Goalle, en ole alkanut pelata pokeria netissä tai edes hedelmäpelejä K-kaupassa. Nykyiselläänkin pidän jotakuinkin rahojeni reunasta kiinni, vaikka sijoitankin osakkeisiin yli annettujen ikäsuositusten enkä suostu olemaan huolissani. Riski, jonka vihdoinkin itselleni merkittävästi otan, on jossain paljon syvemmällä: uskalluksessa  rakastaa ja tulla rakastetuksi ilman kirjanpitoa vastapalveluksista, sekä itseäni että lähimmäisiäni; rohkeudessa olla mahdollisimman oma itseni niin yksikseni, kotiväen ja ystävien kanssa kuin eri työyhteisössäkin; nautinto haluta olla tietoisesti olemassa elävänä organismina, ihmisolentona ja maailmankaikkeuden palasena välittämättä loputtomista sosiaalisista vaatimuksista ja ikuisista itsensäkehittämissuosituksista; rohkeus käyttää luovaa energiaani siihen mihin juuri itse haluan välittämättä muitten arvoarvostelmista. Jokapäiväisyyksiä sellaiselle, joka ei ole koskaan kärsinyt rakkauden puutetta. Sillä lapsi, joka saa riittävästi hyväksyntää ja huolenpitoa, tuntee maailman siinä määrin kodikseen, että uskaltaa riskeerata koko olemassaolonsa pitämällä omana itsenään olemista niin itsestäänselvänä, ettei sitä tarvitse koko ajan pelätä tai kyseenalaistaa. Me taas, jotka tunnemme saaneemme vähemmän, joudumme harjoittelemaan (itse)rakkauden taitoja joskus pitemmänkin aikaa heittäytymällä tuohon meille kaikille yhtä riskialttiiseen tuntemattomaan aivan kuin pelissä olisi sittenkin joka panoksella jotakin enemmän kuin mitä kenties jaksammekaan sietää.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen