Oon mikä oon

IMG_2345

Vierastan ihmisten luokittelua. Ehkä juuri tästä syystä mm. sosiologia ei ole erityisen lähellä sydäntäni: viisitoistakesäisenä lähikirjastosta lainaamani Allardt-Littusen Sosiologian, silloisen alan raamatun, kahlattuani oli uteliaisuuteni tältä osin kutakuinkin tyydytetty. Tai ehkä välinpitämättömyys lisäopiskelua kohtaan johtuikin  paljolti siitä, että olin itse henkilönä (kukapa ei olisi!) kärkkäimmille luokittelijoille erittäin hyvä maalitaulu. Minusta oli nimittäin kaksitoista vuotta täytettyäni kehittynyt varsinainen hikipinko ja sehän jos mikä sai joukot liikkeelle. Ensimmäinen nerokkaimpien laumanjohtajahahmojen johtopäätöskehitelmä oli se, että koska olin hyvä koulussa ja tein läksyni, olin varmaan myös uskovainen. Väite ei pitänyt paikkaansa; taisin olla vielä ensimmäinen kirkosta eronnut koko porukasta, koska tein sen heti 18 täytettyäni, kun muut jäivät vielä vanhempiensa valitsemiin kirjoihin. Lukion puolella kanniskelin keltaista pyöreää rintamerkkiä. Siinä luki: Musik mot rasismen. Tämäkään ei kelvannut ahdaskalloisille vaan he totesivat, että ”eihän se edes ymmärrä, mitä tuo tarkoittaa”. Puhujat eivät varmaankaan viitanneet silloisiin ruotsin kielen taitoihini vaan siihen totuuteen, ettei ”vain läksynsä lukeva” tyttö voinut kyetä ajattelemaan omilla aivoillaan mitään.
En kerro näitä esimerkkejä siksi, että olisin jäänyt niitten jäljiltä itkeskelemään, mutta jaksan silti edelleen ihmetellä, kuinka ihmisen kuvitellaan olevan jonkinlainen pakettiratkaisu ilman persoonallisia ominaispiirteitä ja moninaisuutta.
No, kun lähdin Lahden keskiarvon mukaan huonoimmasta koulusta (ja minähän en luokittele!) mielestäni väljemmille vesille Helsinkiin ja yliopistoon, luulin sinisilmäisesti pääseväni kutistajieni ulottumattomiin. Nytpä olivat kuitenkin syynissä käyttämäni korkokengät, jotka tuntuivat estävän korkeamman ajattelun ja feminismin. Niin ikään välitön höpöttävä käytökseni kahviloissa ja käytävillä toi muassaan ajatuksen, että en voisi olla hyvä tieteentekijä. Samaani graduarvosana kertoi kyllä aivan toista, mutta siihenkin saatiin selitys: niitähän sai juuri sieltä laitokselta juuri silloin niin helposti.
Ennakkoluulojen arsenaali on loputon. Siksi huomioni kiinnittyikin psykologi Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoitukseen ihmisten vääränlaisesta jakamisesta introvertteihin ja extrovertteihin ”asiaankuuluvine” osaluonteenpiirteineen. Jaosta ei tosiaankaan ole kuin haittaa. Itse en ainakaan kuulu kumpaankaan, vaikka jotkut minut ”tuntevistani” tuntuvatkin olettavan, että puhun 24 tuntia päivässä (samoin kuin että minulla on aina kiire tai että ajan koko ajan pyörällä enkä ainakaan nuku.)

Olen vakuuttunut siitä, että me kaikki tarvitsemme (päivän, viikon, elämän aikana) oman, kenties vaihtelevan, annoksemme sekä yksinäisyyttä että sosiaalisuutta, hiljaiseloa ja toimintaa, henkisyyttä ja fyysisyyttä, tunne-ilmaisua ja rationaalisuutta jne. Kaikki nämä tarpeet määräytyvät ja muovautuvat kaiken aikaa piirteittemme, historiamme ja kulloisenkin elämäntilanteemme yhteissummana. Myös muut luonteenpiirteet kuin sisään- tai ulospäin suuntautuminen, esimerkiksi tarkkuus tai suurpiirteisyys ilmenevät ihmisissä hyvin erilaisina mielenkiintoisina kombinaatioina, jos vain jaksaa kohdata ihmisen kuin ihmisen ilman etukäteisolettamuksia. Itsestämme ja ympäriltämme löytyy kokonainen kutkuttavien ominaisuuksien  ja tarinoiden kimara: nuori kampaaja, joka ei poraudu katseellaan hiuksiisi ja on kuin ei olisikaan, osoittautuu erittäin miniatyristiseksi, nopeaälyiseksi ja kunnianhimoiseksi. Virkanainen, joka on päätynyt nykyiseen asemaansa monenkirjavia opinpolkuja kuljettuaan ja paljastuu alunalkujaan käsityöihmiseksi. Filosofian luennoitsija, joka ansaitsee osan leivästään ruokatutkimuksella, näyttää tyylitajunsa heti ensihetkestä mutta huumorintajunsa vasta hänet kaksi vuotta tunnettuasi.

Kun lapset olivat pieniä, aloin tehdä asuinympäristössäni ”roskakävelyjä” eli kerätä läheisiltä ulkoalueilta ja pihamaalta kaikenlaista lähimmäisten hyppysistä pudonnutta. Kerran eräs enemmän tai vähemmän tuntemani naapuri tuli minulle tuntemattomista motiiveista kertomaan, että joku toinen minulle täysin tuntematon naapuri oli ihmetellyt hänelle, että olenko hullu vai ”aivan oikeastiko kerään noita roskia”. Nykyiseen asuinpaikkaan muutettuamme havaitsin, että roskienkeräysviettini tulkittiin jo hieman eritellymmin: olin arvatenkin ihminen, joka valittaisi aina asiasta kuin asiasta ensimmäiseksi taloyhtiön toimistoon tai soittaisin heti tilaisuuden tullen poliisivoimat paikalle.

p.s. Tamara Lund/ Oon mikä oon/YouTube-video

 

Neekerinpuolustaja

IMG_1568

Olipa kerran seitsentoistavuotias nuorukainen, joka istui vääränväristen kavereittensa kanssa väärän kerrostalon pihakeinussa. Paikalle säntäsi oikeasti pihalla asuva keski-ikää lähestyvä oikea mies, joka painokelvotonta tekstiä suustaan suoltaen ja uhkaavin elein tahtoi väärän väen pois pihalta.

Samaan aikaan toiset vääränväriset naiset ja lapset viettivät rauhallista piknikhetkeä väärän parvekkeen alla. Parvekkeelle ilmestyi ilmeisesti oikeasti korkeasta verenpaineesta kärsivä oikea eläkeläisnainen, joka muitta mutkitta alkoi huutaa ja solvata nurmikkoväkeä ja vaatia heitä poistumaan.

Nuorukaista ei miellyttänyt oikean miehen käytöstavat ja hän keinusta ylös noustuaan haastoi miehen vastaamaan kysymykseen: mitä sä sitten teet, jos me ei lähdetäkään? Oikea mies ei aikaillut vaan tarttui nuorukaista pillistä kiinni isoruhoisen otteella. Nuorukainen alkoi hädissään mätkiä miestä vapaalla kädellään, mutta se ei tehnyt vaikutusta. Mies työnsi nuorukaista edellään, kunnes tämä kaatui puskaan, josta ei ollut pakotietä.

Parvekkeella huutavan oikean naisen huuto kuului reippaasti naapuriin asti. Hän vaati nurmikon vääränvärisiä poistumisen lisäksi puhumaan suomea niin kuin maassa kuului ja lapsia tuo vaatimus koskisi kaikkein eniten. Vääränvärinen nainen alkoi tässä kohtaa menettää malttiaan ja lapset järkyttyivät kertakaikkiaan. Silloin naapurin oikeanvärinen mutta parvekenaisen mielestä täysin vääräasenteinen asukas jo kyllästyi moiseen.

Ensinmainitulla pihalla etulyöntiasemaansa hyväksi käyttäen oikea mies pyrki lyömään ja potkimaan nuorukaista naamaan oikein todenteolla ystävien yrittäessä repiä lyöjää irti tuloksetta. Onneksi ohi sattui kulkemaan oikea- tai väärämielinen mies, riippuen katsantakannasta; hän tajusi oitis tilanteen epäsuhdan: aikuinen mies alaikäisen kimpussa.

Naapuri päätti lähestyä rauhallisesti tuota täysillä ulvovaa, muka parveketta siivotessaan vääränväristen päälle ”vain pisaran” vettä heittänyttä naista ja tuota ahdistunutta syytöntä sunnuntaikylässä olijaa, joka kohta saattaisi olla vaikeuksissa, ellei tajuaisi pistää suutaan suppuun. Jo yhdestä kehoituksesta hän luopuikin hyödyttömästä sanataistelusta ja näin paikalla olijat pääsivät todistamaan parvekkeelta kuultavien totuuksien osaa kaksi.

Pahoinpitelytapaus päätyi oikeussaliin muutama vuosi tapahtumien jälkeen. Sekä oikea mies että vääränväristen kanssa seurusteleva nuorukainen saivat syytteet pahoinpitelystä. Oikea mies ryhtyi oikein korvausvaatimuksiin, tuskista ja vaivoista ja ties milloin telomastaan olkapäästä. Oikeuden käynnin aikaan hänellä oli jo toinen vastaanlainen tuomio kuluvalta vuodelta.

Parvekenainen se jatkoi huutamistaan, vaikka häneltä ei pyydetty muuta kuin hiljaisuutta. Naapuri oli kuulemma jo hyvin muistissa neekerinpuolustajana. Siitä kertoi selkeästi alas pihalle suunnattu syyttävä sormi. Hän oli sentään syntynyt Suomessa ja oli ties kuinka monennen sukupolven kanta-asukkaita. Muuta argumentoitavaa ei hänellä tuntunut olevankaan.

Oikeus langetti tuomion nuorukaisen hyväksi. Mitä miettinee nyt tuo niin kovasti ”henkensä puolesta pelännyt” päällekarkaaja?

Piknikpihalle kurvasi rauhallisen sunnuntai-iltapäivän vauhdittamana sinivalkoinen poliisiauto. Parvekenaista jututtavan poliisin kehonkielestä päätellen saattoi tuossakin jutussa vielä hyvin käydä.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen