WhenEverILostIt

 

Pyrin olemaan itselleni armollinen. Tällaista kai voi sattua kenelle tahansa kun elämä on liian kiireistä: ihminenhän kyllästyy joskus sähköpostiensa perinpohjaiseen lukemiseen tai jopa niitten näkemiseen mutta ei sittenkään jostain jälkeenpäin käsittämättömästä syystä malta antaa niitten vain olla ja odottaa tai vaihtoehtoisesti kadota sfääreihin sillä luottamuksella, ettei mikään erityisen hieno tilaisuus juuri tällä nimenomaisella suurpiirteisyyden hetkellä kuitenkaan jäisi käyttämättä. Minun tapauksessani kyseessä ei ollut edes mikään ennennäkemätön halpismatka paratiisiin eikä edes tuote, jota olisin itselleni koskaan halunnutkaan.  Oli vain Spotify, jonka olin aiemminkin tilannut nimenomaan poikani, en omaan käyttööni, tällä kertaa tosin hiukkasen yllättävän nopeasti muutaman kuukausimaksun suorittamisen jälkeen taas aikaisempaan euron tarjoushintaan (tosin Spotifyhan on lehtitietojen mukaan taloudellisissa vaikeuksissa!) Muistan, kuinka ennen ostopäätöksen tekemistä keskustelin tuokion sivistyneesti mahdollisesta tilauksesta perheenjäsenteni kanssa ja olin jo aikeissa hyljätä koko tarjouksen, koska joku siinä ei vain jotenkin toiminut, joku mitä en myöntynyt kunnolla tajuamaan todennäköisesti halvan hinnan huumaamana: Spotifyn logo oli ehkä sittenkin jotenkin hieman liian suuri, euron kuva vielä suureellisempi ja hyvästä suomenkielisestä tekstistä huolimatta sivulla kyllä tosiaan luki jotakin, millä ei tuntunut olevan tekemistä nimenomaan musiikin kanssa. No, annoin kuitenkin lopulta ”säästämisen halulle” ja ”hyvälle musiikintoistolle” myöten. Kaivoin esiin luottokortttini, jolla maksamista netissä vältän yleensä viimeiseen asti. Sitten kaikki tapahtui jo vähän turhankin mutkattomasti. Ei mitään aikaavieviä osoitteitten ja henkilötietojen täyttämisiä. No, ehkä kaikki olisi loppujen lopuksi aivan niin kuin pitikin, kuiskutti minussa toiveajattelija, vaikka en saanutkaan Spotifyltä tilausvahvistusta samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Ehkä kaikki johtuikin vain siitä, että olin jo vanha tilaaja. Muutamaa viikkoa myöhemmin, asioittenhoitopuuskassa, aloin soitella muista syistä pankkipalveluun. Olihan se onni onnettomuudessa, tosin en arvannut, että moisesta soittelusta tulisi yhtäkkiä aktiivinen osa kesälomaohjelmaani. Hoitelimme virkailijan kanssa aivan tavanomaisia rutiiniasioita, mutta silti korviini jäivät soimaan sanat kuin puhelun jälkeisenä kaikuna: eihän ole mitään mainittavaa laskutusasioissa? Ei ei ei, olin rehvastellut puhelun aikana,  silti kysymykseen tuntui kätkeytyvän vihje, jolle sain kun sainkin vahvistuksen kirjautuessani verkkopankkiin: luottokortiltani ei ollutkaan menossa yksi euro vaan (kuukausittainen) 49 euroa. Asioita uudemman kerran tutkittaessa kävi ilmi, että rahastajana olikin Spotifyn sijaan instanssi nimeltä weneverloseit.com. Ei muuta kuin vanha luottokortti silppuriin ja toinen uusin numeroin tulemaan. Sitten juhannuspuhteina edes jonkinlainen pankkireklamaatio ja lomanviettona poliisille rikosilmoitus. Oppirahat 49 euroa oli lopulta silti maksettava. Kun selustat alkoivat nyt olla taatut ja suurin huoli, närkästys ja typerrys olivat hienokseltaan laantuneet, ehdin tehdä hieman enemmän tuttavuutta tämän elämääni tuppaantuneen firman kanssa. Kyseessä on nimellisesti Tanskasta käsin vaikuttava pilvipalveluntarjoaja, jonka Suomen puhelinumeroon palveluaikaan soitettaessa korviin kajahtaa tanskankielinen puhelinvastaaja. Netin kautta lähestyttäessä postiin pelmahtaa automaattinen vastauslähetys viidellä eri kielellä, joista yksi on täydellisellä suomen kielellä, tosin viesti on tyly tyyliin ”meille tulee niin paljon kyselyitä, ettemme ehdi niihin normaaliajassa vastaamaan”.  Suomi24:n keskustelupalstalla kertoo tositarinoita kokonainen tämän liiketoimen tuta tunteva kaltaisteni tollokaarti, suuri osa aina yhtä autuaan tietämättöminä siitä, kuinka tässä nyt näin oikein pääsikään käymään.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Mainokset

Talouselämän tyylikoulu

IMG_1418

Kauppalehdessä oli kerrankin lehden ja mielestäni myös keskivertoajattelun rajoja rikkova juttu, jonka olisin kernaasti jakanut kanssanne Facebookin kautta, mutta lehti itse ei luokitellut tätä uutisointia samalla tavalla jakamisen arvoiseksi kuin esimerkiksi juttua ”Tyylikoulu: Näin valitset täydelliset korkokengät”, joten heitän teille tässä ainakin luun kaluttavaksi. Viittaan 1. huhtikuuta Omaraha-sivun peittävään amerikkalaistyylisesti otsikoituun ”Oletko säästäjä vai kuluttaja? Tunnista vahvuutesi ja onnistu” – artikkeliin, jossa kerrotaan Morningstarin behavioristisen tutkijan Sarah Newcombin ajatuksia ja mm. mainitaan hänen kannustavan finanssialaa keskittymään asiakkaidensa auttamiseen talousongelmissa. ”Taloudellisella käyttäytymisellämme ei ole mitään tekemistä numeroitten kanssa”, Newcombin kerrotaan sanovan. Talouspäätöksiä ohjaavat lapsuuden avainkokemukset, temperamentti ja tunne-elämä. Jos haluaa muuttaa taloutta koskevaa toimintaansa, on sukellettava syvälle omaan psykologiaan, kokemuksiin, temperamenttiin ja haaveisiin, lehti referoi.  Raha on järkeä ja tunnetta. ”Talousasiat ovat suuri stressin aiheuttaja ja stressi on terveydelle haitallista”, lehti myös siteeraa tutkijaa, tässä vain mielestäni olennaisimpia kohtia esiin tuodakseni. Newcomb siis peräänkuuluttaa taloudellisen ja psykologisen neuvonnan yhdistämistä ihmisten parhaaksi. Se on jo itsessään jotakin tässä omaneduntavoittelijoiden maailmassa. Mikäli sinulla nyt ylipäätään on jotain mistä joko säästää tai vaihtoehtoisesti kuluttaa, etkä jostain syystä ole sittenkään tyytyväinen omiin elämänvalintoihisi, ei katsaus omiin toimintaperiaatteisiin liene ollenkaan hullumpi ajatus. Omasta puolestani olen tuntenut tarvetta tuon katsauksen luomiseen useaan otteeseen elämäni varrella, varallisuudestani riippumatta,  ja ehkä juuri siksi koen Newcombin ajatukset mielenkiintoisina ja aina ajankohtaisina. Itse asiassa viedäkseni edellä esitettyjä aivoitusten aihioita vielä vähän pitemmälle väittäisin, että rahan käyttötaipumuksemme ovat suoraan verrannollisia itsearvostukseemme ja kykyymme jakaa tunteita, jotka myöskin lienevät paljolti perua sieltä lapsuuden kodista. Jos sinulle ei ole siellä mitään osattu antaa, et osaa sitä erikseen opettelematta itsellesi vaatia tai hankkia tai haalit kenties enemmän kuin mitä ikinä tarvitset etkä toisaalta ehkä osaa antaa muille paljon mitään tai toisaalta kenties luovutkin kaikesta omastasi toisten hyväksi. Se nuukuuden ja anteliaisuuden monimutkainen perintö, jonka olen itse aikanaan kotoani saanut, on pannut minut  kerta toisensa jälkeen miettimään, mitä olen valmis panostamaan elämässäni työntekona, ajankäyttönä, rahana, tunteiden ja energian tuhlauksena eri elämänalueisiin, pari- ja jopa ystävyyssuhteisiin sekä perheen perustamisen jälkeen lasten kasvatukseen ja tulevaisuuteen. Koska elämä on kuitenkin jo tässä iässä tehnyt enemmän kuin selväksi ne tosiseikat, että antamalla saa ja oman tilan reilulla ottamisella saaminen senkun vaan lisääntyy, en ole enää viime aikoina kokenut tarvitsevani alati vaihtuvien elämäntilanteitten ratkaisemiseen mitään suoranaista aivoriiheilyä, mutta kuin pienenä piikkinä lihassani on edelleen tuo yksittäinen kysymys omiin lapsiin kohdistuvasta ”rahapolitiikasta”. Ilmassa kun on ollut monenmoista ylevää pyrkimystä olla korostamatta liikaa rahan merkitystä, olla antamatta sitä liikaa tai liian vähän, liian löyhästi tai liian tiukin perustein, muka mahdollisimman hyvänä esimerkkinä toimien, olosuhteet huomioon ottaen. Silti on jäljellä aina se mahdollisuus, että olisi ehkä voinut panostaa vähän enemmän, jotta jälkikasvulla olisi sileämpi tai hallitumpi tie ja itsellä parempi omatunto. Olisi sitä ja olisi tätä. Toisaalta lapsiltamme ”ei ole puutunut mitään” ja he tietävät kyllä varsin hyvin, mikä heidän sosiaalinen asemansa nykyisellään on ja mistä monista tekijöistä se koostuu; ja he tiedostavat myös oman mahdollisuutensa muuttaa tilannetta, jos tarvetta on.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Nuoruus ja hulluus

Eli pankkiterminologiassa korrektilta nimeltään riskisietokyky. Nyttemmin useamman finanssioppaan kahlanneena olen altistanut itseni tarkoitushakuisesti kansalaisten päähän kohteliaasti ajettavalle rationaaliselle talousajattelulle, jossa kannustetaan nuorempia sijoittamaan riskisemmin esimerkiksi osakkeisiin, kun taas ikääntyvälle väestölle suositellaan vähätuottoisempia ja näin ollen ”turvallisempia” vaihtoehtoja, jotta vanhuudenturva ei olisi yhtäkkisesti kaikonnut taivaantuuliin juuri  silloin kun sitä tarvittaisiin. Hyvä niin. Minun tapauksessani oppaitten opit ovat kuitenkin olleet pikemminkin tie syvempään itsetuntemukseen kuin raamattu valittavalle sijoitusstrategialle. Huomaan nimittäin (taas kerran?) eläneeni täysin ylösalaisin, niin rahojen kuin muittenkin asioitten suhteen. Kun olin nuori, vältin aika lailla systemaattisesti kaikkinaista turhan riskin ottamista: tein aina tunnollisesti läksyni, luin kokeisiin ajoissa, olin varovainen auktoriteettien kanssa, säästin enkä tuhlannut, en ryhtynyt kokeilemaan suuremmin mitään mistä en olettanut selviäväni, en mennyt uimahallisssa hyppäämään kerroksista (eli johonkin oli kadonnut tai kätkeytynyt se ensimmäisen blogini kansakoulutyttö!), en ryypännyt tai rällestänyt, pössytellyt tupakoita koulun nurkkien takana ja mikä ehkä kaikkein määräävintä: en oikeastaan osannut unelmoida mistään. Tervesieluisen tyttökaverini ruusunpunaisena liehuvat ikkunaverhotkin saivat minut oikein näkemään punaista! Siis realisti kiireestä kantapäähän. Näin jälkeenpäin ajatellen olen ollut aikalailla kurjassa jamassa. Sen verran olen kuitenkin tajunnut, että lähdin kotoa, muutin pois, muualle, eteenpäin, jonnekin, vaikka edelleenkin ilman suuria unelmia paremmasta, keskiverto-opiskelijamaailman harvasilmuinen turvahäkki  taatusti ympärilläni, opiskelemaan sitä minkä jo suhkoht hyvin hallitsin. Sielläkin  jatkoin niukkuuden filosofiaani, aikana jolloin jotkut opiskelijatovereistani nostelivat surutta maksimimäärän runsaskätisesti jaeltavia opintolainoja sijoittaakseen ne vaikka turkin ostamiseen, rahastoihin korkoa kasvamaan tai muuten vaan leveämpään elämiseen, matkusteluun tai kaljanjuontiin. Elettiinhän silloin juuri yhteiskunnallisesti vaurasta kahdeksankymmentälukua. Käänne asenteissani sai vielä odottaa, jos sitä nyt edes varsinaiseksi käänteeksi on mielekästä nimittää. Enhän ole nytkään lakannut täysin varautumasta tai suunnittelemasta, en ole vieläkään myynyt kaikkea ja muuttanut Goalle, en ole alkanut pelata pokeria netissä tai edes hedelmäpelejä K-kaupassa. Nykyiselläänkin pidän jotakuinkin rahojeni reunasta kiinni, vaikka sijoitankin osakkeisiin yli annettujen ikäsuositusten enkä suostu olemaan huolissani. Riski, jonka vihdoinkin itselleni merkittävästi otan, on jossain paljon syvemmällä: uskalluksessa  rakastaa ja tulla rakastetuksi ilman kirjanpitoa vastapalveluksista, sekä itseäni että lähimmäisiäni; rohkeudessa olla mahdollisimman oma itseni niin yksikseni, kotiväen ja ystävien kanssa kuin eri työyhteisössäkin; nautinto haluta olla tietoisesti olemassa elävänä organismina, ihmisolentona ja maailmankaikkeuden palasena välittämättä loputtomista sosiaalisista vaatimuksista ja ikuisista itsensäkehittämissuosituksista; rohkeus käyttää luovaa energiaani siihen mihin juuri itse haluan välittämättä muitten arvoarvostelmista. Jokapäiväisyyksiä sellaiselle, joka ei ole koskaan kärsinyt rakkauden puutetta. Sillä lapsi, joka saa riittävästi hyväksyntää ja huolenpitoa, tuntee maailman siinä määrin kodikseen, että uskaltaa riskeerata koko olemassaolonsa pitämällä omana itsenään olemista niin itsestäänselvänä, ettei sitä tarvitse koko ajan pelätä tai kyseenalaistaa. Me taas, jotka tunnemme saaneemme vähemmän, joudumme harjoittelemaan (itse)rakkauden taitoja joskus pitemmänkin aikaa heittäytymällä tuohon meille kaikille yhtä riskialttiiseen tuntemattomaan aivan kuin pelissä olisi sittenkin joka panoksella jotakin enemmän kuin mitä kenties jaksammekaan sietää.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen