Kaikenkarvaista sakkia

Hesarin artikkelissa huomioni kiinnitti sanamuoto ”osa viisikymppisistä ripustautuu vanhaan ammattiinsa”.  Siis ripustautuu ja vanhaan. Tuskin kuuluin varsinaisesti kirjoittajan tarkoittamaan kohderyhmään, mutta koen olleeni ripustautunut nykyisiin töihini koko ikäni, en niinkään pakkomielteestä kuin siitä tosiseikasta, että se on asia jota riittävän hyvin osaan ansaitakseni leipäni. Ainahan teoriassa olisi ollut vaikka mitä mahdollisuuksia muuttaa elämääni, mutta olen ehkä joittenkin, ja välillä vähän omastakin mielestäni, jämähtänyt tähän epävarmoista varmimpaan vaihtoehtoon, nuorena opiskelemaani alaan, koska ei ole ollut rahkeita heittäytyä hankkimaan ties mitä uutta ja erilaista ammattia siinä pelossa, että menettäisin sen  vähäisenkin sosiaaliturvan, josta perheellisenä kausityöläisenä ja -työttömänä olen kuitenkin osaltani saanut ”nauttia”. Käytännön ihmisenä  ja myös muunkin kuin työelämän halussa olen hyväksynyt elämisen ainaisessa tutussa epävarmuudessa, ikuisten pätkätöitten putkessa, ilman selkeää identiteettiä, ilman ylennyksiä tai määräaikaispalkankorotuksia lukuunottamatta yhtä suurimmista työnantajistani. Olen tyytynyt osa-aikaisuuteen myös elämäntapana. Ja kaikki tämä on saanut alkunsa jo kauan ennen kuin jatkuvan muutoksen ideologia, tule-mukaan-muuttumaan-leikki, työtä tekevien jatkuva valmius työpaikan vaihtoon  tai viisi-virkaa-kuusi-nälkää- mentaliteetti tulivat Suomen työelämässä varsinaisesti muotiin, ja joista nyt on tehty jo suoranainen kansalais- ja yhteiskuntaihanne.  Asiantila, jota vielä hetki sitten pidettiin kehitysmaalaisten ongelmana, merkkinä yhteiskuntajärjestelmän hataruudesta. Nyt, kun olen viidenkymmenen paremmalla puolella, on itselläni myöhäisherännyt halu muuttua, mutta menneisyyden tekemättäjättämiset ovat kuin risukarhi, koska elettyä ei saa elämättömäksi. Se mitä yhteiskunta tässä kohtaa nuorekkuuden nimissä tällaiselle viiskymppiselle mielellään tarjoilee, on nöyrtymistä, taipumista, taaksepäin menemisen  hyväksymistä pitkän työkokemuksen arvostamisen sijaan. Iloisesti vaan kaikki yli-ikäiset akateemisesta käytännön kunnon työhön! Aikanaan konsultoimani työpsykologi ei tuntunut olevan yhteiskunnan kanssa samoilla linjoilla; hän totesi vain rauhallisen ykskantaan, että akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset eivät taida oikein tajuta kuinka paljon enemmän työtunteja vaati päästä samaan palkkasummaan tiskaamalla kuin oppiarvon mukaisen työn teolla. Se siitä ja loppuunkalutun toimen jättämisestä. Ajattelemisen aihetta antaa myös samaisessa inspiraationi lähteessä Hesarissa taannoin ollut juttu, jossa varoitettiin erityisesti nuoria naisia sortumasta liialliseen ammatilliseen ja sosiaaliseen vaatimattomuuteen nuoruusvuosinaan tai muuten heitä uhkaisi juuri tässä riemukkaan kypsyyden iässä taloudellinen taantuminen, vaurastumiselta ja sosiaaliselta statukselta aivan turha välttyminen. Tässä kohtaa tunnistan olevani kyseisen laukojan kohderyhmää. Ilman, että minut olisi vielä heitetty ulos koulutustani vastaavista töistä, hakeuduin itse lisätienistiksi hanttihommiin. Huhkiessani tilketöitä pitkin pääkaupunkiseudun marketteja haastattelijana ja saadessani (aivan turhanaikaisia) säälin katseita ohikulkijoilta en voi olla olematta tietoinen olemattoman nousukiitoni laskusta. Hiljaista tyydytystä hierakioita vieroksuvalle minuudelleni tuo kuitenkin selkeä käsistykseni siitä, miksi en ole enää jättäytynyt vanhaan tapaani pitkinä,  puolivuosittain toistuvina työttömyyskausinani pelkän kunnianarvoisan sosiaaliturvan varaan: meillä on ollut joustava ja sinnikäs tiimi, jota ohjastavat fiksut, inhimilliset väliportaan pomot. Onko sinullakin sellaiset? Me tilketyötäiset emme ole myöskään mitään maanmatosia vaan ennakkoluulottomasti toimeentulostamme huolehtimaan pyrkiviä ihmisiä: tohtorin väitöskirjan kirjoittajia, loogikoita,  opettajia, it- ja musiikialan ammattilaisia…

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Mainokset