Ai Weiwei?

IMG_1389

Pinterest-kuvia plaraillessani törmäsin vanhoista peruskeittiötuoleista tehtyyn häkkyrään, joka tuntui uhmaavan painovoimaa kaartuessaan symmetrisesti kattoa kohti puolikuun tai alppitorven muotoon tai jotain ainakin sinnepäin. Koska puu aina puhuttelee minua, noteerasin pitkään muistiini jopa tekijän nimen: Weiwei ja se siitä sitten sillä erää. Tuoli-installaatio jäi kuitenkin kuvatulvan keskellä erityisesti mieleeni, se oli saanut minut miellyttävän käsittämättömästi kuplivan hyvälle tuulelle. Riemukkuuteni huutomerkki sai peräänsä myös muutaman kysymysmerkin, kun Weiwein installaatiosta jostakin kumman syystä ympäriinsä kommentoidessani sainkin tietää hänen olevan maailman kuulu kiinalainen ihmisoikeusaktivisti ja taiteilija. Ja juuri nyt Suomessa. Vai niin. Olin siis kokenut taas sen ihanuuden, että olin ihan itse saanut ”keksiä” tämän taiteilijan ilman ennakko-odotuksia. Samantapaisen elämyksen muistan vuosien takaa, kun haahuilin toivottoman pimeitten rembrantien keskellä jossakin hollantilaisessa museossa ja päädyin tuijottamaan sivuseinää, jonne oli kuin piilotettu kolme tai neljä johannesvermeeriä; niin ikään siihen asti minulle tuntematon suuruus. Johtopäätöksenä voimme siis todeta, että varmaan puolet taiteen tuottamasta ilosta tuo minunlaiseni ihmisen tapauksessa oma oivallus. Pyörän keksiminen uudestaan, jos niin tahdotte. Oivalluksessa on mieletön voima ja vimma, se saa sisäisen kemianlaboratorion tuottamaan ties mitä liikkeelle panevia aineita. Nykyiselläni laiskana museonkävijänä se sai minut määrätietoisesti repäisemään itseni Tennispalatsiin, ennen kuin mahdollinen onni olisi huomenissa ohitse. Ja niin siinä sitten kävi, että tuo sama kupliva hyvä olo asettui minuun heti Weiwein näyttelyyn astuessani. Näin jälkeenpäin ajatellen, tuo harmonia taisi olla varsin kollektiivinen. Kellään ei tuntunut olevan kiire, kukaan ei tungeksinut helsinkiläiseen perustyyliin. Tilassa vallitsi tasapaino hengen, sielun ja ruumiin, hyvän ja pahan välillä. Tilan tyhjillä seinillä oli harvinaisesti ohuen eleettömiä penkkejä, joilla ei tuntunut viruvan uuvutettuja katsojia vaan mietiskeleviä maailmankansalaisia. Ainoa asia, joka tuntui olevan hallitsemattomissa, olivat katselijoitten kädet: halu hivellä ja koskettaa, tunnustella kulloisenkin esineen puista pintaa. Teokset kuin mykät todistajat seisoivat tai makasivat odottaen kohtaajiaan ilman mitään erityistä vaatimusta. Ne eivät kiusanneet liika-ajattelemaan vaan antoivat olemassaolollaan selviä kanssakäymisen merkkejä ja vihjeitä, joitten motiiveja halukkaat saattoivat käydä tarkistamassa seinille kirjatuista yhteenvedoista, jos mieli saada taustatietoa, viitekehyksen tai tarinan tarjotuille tuntemuksille. Käsitetaiteilija. Olkoon niin.  Sanassa käsitehän on suomen kielessä sisäänkirjoitettuna ”käsi”, joita käyttämällä, kuin kädestä pitäen taiteilija ohjasi meidät käsittämään jotain, kollektiivisen muistin äärelle, muistin, joka ei ole pelkissä sanoissa vaan koko kehon tuntemuksissa. Näitä puhuttelevia, koskettavia ja mieleenpainuvia teoksia nikkaroidessaan taiteilija on mahtanut käydä lävitse rankkojen asioitten vaatimaa loputonta surutyötä, kärsivällisesti ja keskittyneesti, rakastavasti ja peräänantamattomasti, ja kaiken tuon rakentavan paneutumisen seurauksena hän saa nyt myös meidät muut mukaansa tekemään sinnikästä työtä ajamiensa asioitten puolesta: olemalla läsnä, eheytymällä, ottamalla tavalla tai toisella osaa.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen