Muutoksesta

Rabbit

Kuva: CC by Chris Sorge 

Tiibetissä munkit ajavat itsensä kaljuksi. Se auttaa heitä kuulemma pääsemään vanhoista energioista irti. On olemassa myös toisenlaisia kaljuunnuttamistraditioita: tukka pois ja linnaan, jolloin perusteet ovat olleet ihan toiset ja olisi mielenkiintoista tietää, ovatko vangit kokeneet nöyryytyksen ja itsemääräämisoikeuden menettämisen sijaan tai lisäksi myös jonkinlaista puhdistautumista. Hiustensa kanssa ovat taistelleet niin irokeesit, punkkarit kuin uusnatsitkin ja pakon edessä sytostaattihoitopotilaat, viimeksi mainitut tuskin kuitenkaan hiustenluovuttamismielessä varsinaisesti  omasta nimenomaisesta halustaan. Ja onpa ainakin minulla esimerkkejä ihan lähipiiristäkin: eräs hyvätukkainen sukulaistyttö, joka ihan ilman mitään sidosryhmiä otti ja ajatutti itsensä kaljuksi ja sai aikaan (ehkä tiedostamattaan) toivomansa reaktion eli pääsi todistamaan järkytetyn äitinsä traagista parkumista. Kuin vastapainoksi tarjoutuvat tarkasteltaviksi Fidel Castron viime aikaiset kuvat. Niissä kun ei näy merkkiäkään tukattomuushingusta tai edes hiustenleikkuuhalukkuudesta ja ikiaikainen parta sojottaa joka suuntaan ilmaisten mitä vankinta peräänantamattomuutta ainakin yhdessä muutenkin jo selväksi tulleessa asiassa: omasta vanhasta kiinni pitämisessä. Tätä nimitettäisiin suomaisessa yhteiskuntapolitiikassa ja työelämässä nykypäivän termein muutosvastarinnaksi. Ihminen joka ei tinki periaatteistaan, jotka systeemi jo kokee aikansaeläneeksi, on taakaksi uusiutumiselle. Muutosta kun pukkaa joka suunnalta enemmän tai vähemmän hallitusti. Yhteiskunnan ja sen organisaatioitten rakennemuutospaineissa on varmaan yksi jos toinen ehtinyt käydä leikkauttamassa ja värjäyttämässä hiuksensa jo moneen kertaan eikä vierasta liene myöskään tasapainoilu vanhan ja uuden järjestyksen välilllä. Useat instituutiot ovat päätyneet tukemaan poloisia jäseniään parturi-kampaajakurssin sijaan meditaatio- ja muita stressinhallintamenetelmiä mainostamalla; pyritäänhän niitten avulla saamaan kansalaisia pysymään edes enemmän tai vähemmän terveenä ja järjissään, ilman tarvetta repiä viimeinenkin hius päästään. Mikään ei kuitenkaan tunnu hillitsevän yhteiskuntaamme parhaillaan riivaavaa, stressaavan kiireistä muutosta  (josta ehkä kuubalaisetkin saavat omalta osaltaan pian tuta). Yhteiskunta kokonaisuutena kallistuu eteenpäin kuin siirtolohkare jykänteen reunalla ja sen yksilöt kipittävät tai loikkivat eriaikaisesti turvaan, jotkut kampauksestaan kiinni pidellen, toiset tukka pahasti putkella. Tähän ongelmaan taasen antavat lehdistöpsykologi-filosofit toistuvasti niin kansalaisille kuin hallitsijoillekin, vanhan mutta varteenotettavan neuvon: muutos on paras silloin kun se on riittävän hidas, sellainen jossa muutoksen kohteena olevat ihmiset pysyvät mukana. Näin ympyrä sulkeutuu, muutos ja muuttumattomuus päätyvät täydentämään toisiaan; muutos ymmärretään elämän edellytykseksi mutta liiallinen kiire väkivallaksi. Otan vielä yhden kenties kateuteen tai ihailuun provosoivan esimerkin muutoksen rytmistä eikä liene sattumaa, että se on enemmänkin eläin- kuin ihmismaailmasta. Tänään marraskuun pimenevässä illassa luonnossa liikkuessani satuin kohdakkain jäniksen kanssa. Keskeytin kulkuni ollakseni sitä karkoittamatta ja pysähdyimme molemmat haistelemaan tuulia. Kotvan päästä jänis oli pysähtynyt tarpeekseen ja jatkoi sitten ihmissilmiin sattumanvaraiselta näyttävää vaellustaan jonnekin. Sen kulku ei herättänyt hallitsemattomuuden tai hallituksi tulemisen tunteita. Se tuntui menevän juuri sinne  mihin sen oli määrä mennä.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

WhenEverILostIt

 

Pyrin olemaan itselleni armollinen. Tällaista kai voi sattua kenelle tahansa kun elämä on liian kiireistä: ihminenhän kyllästyy joskus sähköpostiensa perinpohjaiseen lukemiseen tai jopa niitten näkemiseen mutta ei sittenkään jostain jälkeenpäin käsittämättömästä syystä malta antaa niitten vain olla ja odottaa tai vaihtoehtoisesti kadota sfääreihin sillä luottamuksella, ettei mikään erityisen hieno tilaisuus juuri tällä nimenomaisella suurpiirteisyyden hetkellä kuitenkaan jäisi käyttämättä. Minun tapauksessani kyseessä ei ollut edes mikään ennennäkemätön halpismatka paratiisiin eikä edes tuote, jota olisin itselleni koskaan halunnutkaan.  Oli vain Spotify, jonka olin aiemminkin tilannut nimenomaan poikani, en omaan käyttööni, tällä kertaa tosin hiukkasen yllättävän nopeasti muutaman kuukausimaksun suorittamisen jälkeen taas aikaisempaan euron tarjoushintaan (tosin Spotifyhan on lehtitietojen mukaan taloudellisissa vaikeuksissa!) Muistan, kuinka ennen ostopäätöksen tekemistä keskustelin tuokion sivistyneesti mahdollisesta tilauksesta perheenjäsenteni kanssa ja olin jo aikeissa hyljätä koko tarjouksen, koska joku siinä ei vain jotenkin toiminut, joku mitä en myöntynyt kunnolla tajuamaan todennäköisesti halvan hinnan huumaamana: Spotifyn logo oli ehkä sittenkin jotenkin hieman liian suuri, euron kuva vielä suureellisempi ja hyvästä suomenkielisestä tekstistä huolimatta sivulla kyllä tosiaan luki jotakin, millä ei tuntunut olevan tekemistä nimenomaan musiikin kanssa. No, annoin kuitenkin lopulta ”säästämisen halulle” ja ”hyvälle musiikintoistolle” myöten. Kaivoin esiin luottokortttini, jolla maksamista netissä vältän yleensä viimeiseen asti. Sitten kaikki tapahtui jo vähän turhankin mutkattomasti. Ei mitään aikaavieviä osoitteitten ja henkilötietojen täyttämisiä. No, ehkä kaikki olisi loppujen lopuksi aivan niin kuin pitikin, kuiskutti minussa toiveajattelija, vaikka en saanutkaan Spotifyltä tilausvahvistusta samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Ehkä kaikki johtuikin vain siitä, että olin jo vanha tilaaja. Muutamaa viikkoa myöhemmin, asioittenhoitopuuskassa, aloin soitella muista syistä pankkipalveluun. Olihan se onni onnettomuudessa, tosin en arvannut, että moisesta soittelusta tulisi yhtäkkiä aktiivinen osa kesälomaohjelmaani. Hoitelimme virkailijan kanssa aivan tavanomaisia rutiiniasioita, mutta silti korviini jäivät soimaan sanat kuin puhelun jälkeisenä kaikuna: eihän ole mitään mainittavaa laskutusasioissa? Ei ei ei, olin rehvastellut puhelun aikana,  silti kysymykseen tuntui kätkeytyvän vihje, jolle sain kun sainkin vahvistuksen kirjautuessani verkkopankkiin: luottokortiltani ei ollutkaan menossa yksi euro vaan (kuukausittainen) 49 euroa. Asioita uudemman kerran tutkittaessa kävi ilmi, että rahastajana olikin Spotifyn sijaan instanssi nimeltä weneverloseit.com. Ei muuta kuin vanha luottokortti silppuriin ja toinen uusin numeroin tulemaan. Sitten juhannuspuhteina edes jonkinlainen pankkireklamaatio ja lomanviettona poliisille rikosilmoitus. Oppirahat 49 euroa oli lopulta silti maksettava. Kun selustat alkoivat nyt olla taatut ja suurin huoli, närkästys ja typerrys olivat hienokseltaan laantuneet, ehdin tehdä hieman enemmän tuttavuutta tämän elämääni tuppaantuneen firman kanssa. Kyseessä on nimellisesti Tanskasta käsin vaikuttava pilvipalveluntarjoaja, jonka Suomen puhelinumeroon palveluaikaan soitettaessa korviin kajahtaa tanskankielinen puhelinvastaaja. Netin kautta lähestyttäessä postiin pelmahtaa automaattinen vastauslähetys viidellä eri kielellä, joista yksi on täydellisellä suomen kielellä, tosin viesti on tyly tyyliin ”meille tulee niin paljon kyselyitä, ettemme ehdi niihin normaaliajassa vastaamaan”.  Suomi24:n keskustelupalstalla kertoo tositarinoita kokonainen tämän liiketoimen tuta tunteva kaltaisteni tollokaarti, suuri osa aina yhtä autuaan tietämättöminä siitä, kuinka tässä nyt näin oikein pääsikään käymään.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Roskapuhetta

IMG_1667

Kesä on hidastunut heinäkuuksi, kiireinen työvuosi kohdallani sekoittunut pirtelöksi hiljentymistä ja joutenoloa, pitkittyneitä virka-asioita sekä innokasta harrastamista. Niinpä seuraavat kaksi asteeltaan vaihtelevan intohimoni kohdetta, vaalien jälkeisen hallituksen henkilövaihdosten pohjavireet sekä roskien lajittelu, ovat saaneet hieman odottaa. Jouduin nimittäin perheemme (itse itseni nimittäneenä) ylimmäisenä roskavastaavana hienoisen hitaan hämmennyksen valtaan, kun olin juuri tyrkännyt pussukkani vanhasta tottumuksesta oranssiksi energiajäteastiaksi olettamaani säiliöön, mutta aistinkin jotain tavallisuudesta poikkeavaa; ehkä säiliön ammottavan tyhjyyden, ehkä säiliön minulle pikkuhiljaa punaisuudeksi hahmottuvan värin: ai niin, olinhan törmännyt jo moneen kertaan kevään kuluessa tietoon siitä, että energiajae vaihtuisi piakkoin puhtaitten muovipakkausten keräyspisteeksi. Nyt se oli sitten päässyt tapahtumaan. Tunnollisen kansalaisen roolissa pysytelläkseni sukelsin uuden astian pohjalle ja horteisen pika-analyysin tuloksena väärin rakennetusta roskapussinsisällöstä eroon hankkiutuakseni nakkasin koko helahoidon vastapäiseen mustaan sekajätesäiliöön. Asia saisi odottaa. Olinhan kierrättänyt ja lajitellut roskia aika uskollisesti viimeiset puoli vuosisataa, joten pieni muutaman päivän hairahtuminen ei paljoa ehtisi tätä maapalloa tuhoamaan. Jotakuinkin samantapaisella etäisyydenottoperiaatteella olin jo aiemmin keväällä alkanut heittää nykyhallituksen toimia koskevat uutiset mielestäni sen enempää lajittelematta minulta ulottumattomissa olevien ratkaisujen sekajäteastiaan. Itse asiassa heti kun vaalit olivat ohitse, olin jo minulle toistaiseksi riittävät johtopäätökseni tehnyt. Mielestäni kyse oli politiikalle ja muille valitettavan vallanhakuvetoisille aloille, instansseille, ryhmille ja yksilöille tyypillisestä virhearvioinnista, josta ei ainakaan tuon vallan alla oleville hyvää seuraa. Vähän kuin jättäisi perheen roskien lajittelun aivan kylmiltään juuri asian vähiten hallitsevalle. Vaikkapa opetustarkoituksessa. Kun Stubb aikoinaan saavutti maailmanmiehen persoonallaan Kokoomuksen riemuksi ehkä ansaitsematontakin suosiota, nostettiin hänet oitis ensimmäisen mahdollisuuden tullen ääntenkalastelumielessä hallituksen korkeimmalle pallille, jossa hänen euroulkopoliittinen osaamisensa joutui jäämään väkisinkin sivurooliin Stubbille kutakuinkin vieraampien sisäpoliittisten ongelmien ratkaisuvelvoitteen edessä. Eli mies olisi voinut olla parhaimmillaan edelleenkin ulkoministerinä EU:n suuntaan, mutta silkan poliittisen pelin takia hänet laitettiin opettelemaan hänelle sopimattomampia hommia. Sama söhellys sai jatkua Sipilän kaudella, joten kyse ei ole mitenkään vain yhden puolueen taktiikasta vaan poliittisesta kentästä laajemminkin. Jotta herrat ministerit eivät liikaa leimautuisi yhden asian miehiksi, sekoitettiin SSS-hallituksen pakka vielä käyttökelvottomammaksi: Stubbista ei tullut ulkoministeriä eikä Soinista valtiovarainsellaista, missä olisi ollut tiettyä ongelmajätteiden lajittelulogiikkaa. Oli vaan päästävä estämään toinen tekemästä mitään mihinkään suuntaan. Lopputuloksen jo tiedättekin: ei muuta kuin miehet kiertoon. Vielä roskakatokseen hetkeksi palatakseni: poliittinen tilanne vaikuttaa samanlaiselta kuin meidän ihanassa kaupungin vuokrakasarmissamme. Kun mikään ei ole asukkaitten mielissä kenenkään ja joukkoliikekäyttäytyminen vielä holtittomasti hallitsee, niin tuleepa hienoa jälkeä. Minun ei tarvitse muuta kuin muistaa taannoista maiseman yleisilmettä jätetilamme oven avattuani: joku oli keksinyt jättää ison mustan säkkinsä lajittelemattomia roskia keskelle lattiaa, minkä jälkeen oli tullut seuraava ja taas seuraava ja tehnyt saman aivottoman tempun, kunnes kaikki vapaa lattiatila oli lopulta käytetty. Tästä suuresti hämmästyneenä kurkistin ainakin viiteen säiliöön. Nehän olivat kuin olivatkin aivan typötyhjiä.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

 

Kenen joukoissa seisot

Äitini ei useinkaan osannut päättää, mitä puoluetta äänestäisi, mikä äkkiseltään tuntui nuoresta minästäni omituiselta, koska noihin aikoihin vasemmisto oli vasemmisto, keskusta keskusta ja oikeisto oikeisto aivan kekkoslaiseen tyyliin. Tarkempia perusteluja moiseen epätietoisuuteen tiedusteltuani aloin kyllä  jollain lailla ymmärtää hänen päättämättömyyttään: osoittautuihan äitini tausta ja sosiaalinen asema enemmän tai vähemmän sekasotkuksi kaikkia edellä mainittuja eturyhmiä: hän oli syntynyt maalla yläluokkaisemmasta menneisyydestä keskikokoiseksi rappiotilaksi kutistuneeseen talouteen kolmikymmenluvun lamasta, tuurijuoppoisästä sekä talollisen ja palkollisen epäsäätyisestä avioliitosta kärsineeseen monilapsiseen perheeseen, nainut myöhemmin työhön tottuneen, juuristaan tietoisen talonpoikaistuneen torpparisuvun jälkeläisen, erottuaan siirtynyt maalaiseksi kaupungissa, tehtaantytöksi ilman selkeitä proletaariperinteitä, turvanaan perittyä omaisuutta, varaa ostaa oma talo ja tontti, mahdollisuus viettää kaikki kahden viikon kesälomat omilla pienmetsänomistajan maillaan raivaus- ja istutustöissä hikoillen ja pitää peruskoulua ja lukiota käyvät tyttärensä ainakin vaatteissa ja leivässä.

Vasemmisto kun assosioitui puhtaaseen omaisuudettomuuteen, keskusta taas maanviljelijöitten puolesta puhumiseen ja kokoomus enemmänkin suur- kuin pienkapitalistien etuihin.

Itselleni yllätykseksi, vuosikymmeniä myöhemmin, huomaan mainitun päättämättämyyden ja sosiaalisen epäsikiömäisyyden siirtyneen sukupolvelta toiselle: koulutukseltani (ylempi korkeakoulututkinto) edustan kaiketi keskiluokkaa, jonka luulisi äänestävän kokoomusta tai intellektuellidemareita tai kenties vihreitä tai vasemmistoliittoa; työkokemukseltani ja palkkatasoltani olen muutaman kuukauden vuodessa alempaa keskiluokkaa (pätkätyöopettaja), loput kuukaudet perusduunaria tai tilastollista köyhyysrajaa  (haastattelija/ työtön), jotka äänestänevät demareita tai perusuomalaisia tai vasemmistoliittoa tai herra ties mitä ryhmittymää; omaisuuden ja varsinkin sen hoitotapojen puolesta lienen jonkinlainen osa-aikapienkapitalisti, jolle ei ole puoluetta laisinkaan, ellei sitten joka toinen päivä keskusta.

En siis minäkään kuulu joukkoon, enkä ole koskaan mihinkään joukkoon vaalipäiviä lukuun ottamatta pyrkinytkään.

Kun olin nuori, oli vanhemmilla yleensäkin (hyvänä?) tapana toivoa eli käytännössä vaatia, että lapset menestyisivät paremmin tai vähintään yhtä hyvin elämässä kuin mitä he itse olivat menestyneet. Vaikka itse olisi erehdytty moneen kertaan (nukuttu koulussa, sorruttu viinaan, menty vääriin naimisiin ja muutenkin jätetty niin monta tilaisuutta käyttämättä) tai päinvastaisesti oltu aina niin täydellisiä (täytetty velvollisuudet tunnollisesti, oltu lahjakkaita suuntaan ja toiseen, suhtauduttu elämään järkevästi, valittu oikein ja raadettu kaikkien muittenkin eteen kohtalon viisaasti säätäminä) oli suunta puheissa ja neuvoissa helposti yläkanttiin aivan kuin lapsi olisi joku vanhempien parannettu painos ja olosuhteet niin ikään nuoremmalla sukupolvella aina kategorisesti suotuisammat kuin silloin ennen, kun ei ollut mistä valita, ei ollut vielä tietoa ja ymmärrystä, kun kollektiivinen tajunta, tilanne ja mahdollisuudet olivat muka luonnostaan kehittymättömämpiä. Oma halu lapsen menestykseen oli niin hallitseva, että historiankäsitys hairahtui lineaariseksi, aivan kuin kaikki olisi koko ajan menossa parempaan suuntaan.

Oikeiston, keskustan vai vasemmiston?

Tokihan olemme jo päässeet kuokan varresta hallaisia peltoja käsipelein äestämästä ja näillä leveysasteilla jo suurin osa käyttää sisävessaa ja kännykkää ja internetiäkin, mutta se ei silti poista jatkuvia sosiaalisia mullistuksia, jokasukupolvista yksilön tarvetta vastata aina uudestaan ja uudestaan yhteiskunnan haasteisiin. Se ei poista myöskään yksilön ikiaikaista tarvetta löytää itse oma polkunsa ja tapansa vaikuttaa maailman menoon toisaalta huolimatta vanhempien statuksesta ja toisaalta juuri ponnistamalla itse kunkin taustasta, johon on myös kätkettynä jotain vieläkin suurempaa kuin käytettävissä olevat taloudelliset resurssit: ihmisen käsitys omasta itsestään sekä erillisenä olentona ja osana yhteiskuntaa, käsitys omasta itsestä mahdollisena asioihin ja olosuhteisiin vaikuttajana, sellaisena olijana ja tekijänä, jolle maailma on yhtä lailla auki kuin noille toisillekin. Se käsitys, jonka me vanhemmat omalla tavallamme olla ja elää ja ratkaista tilanteita viestitämme lapsillemme.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

 

 

 

Neekerinpuolustaja

IMG_1568

Olipa kerran seitsentoistavuotias nuorukainen, joka istui vääränväristen kavereittensa kanssa väärän kerrostalon pihakeinussa. Paikalle säntäsi oikeasti pihalla asuva keski-ikää lähestyvä oikea mies, joka painokelvotonta tekstiä suustaan suoltaen ja uhkaavin elein tahtoi väärän väen pois pihalta.

Samaan aikaan toiset vääränväriset naiset ja lapset viettivät rauhallista piknikhetkeä väärän parvekkeen alla. Parvekkeelle ilmestyi ilmeisesti oikeasti korkeasta verenpaineesta kärsivä oikea eläkeläisnainen, joka muitta mutkitta alkoi huutaa ja solvata nurmikkoväkeä ja vaatia heitä poistumaan.

Nuorukaista ei miellyttänyt oikean miehen käytöstavat ja hän keinusta ylös noustuaan haastoi miehen vastaamaan kysymykseen: mitä sä sitten teet, jos me ei lähdetäkään? Oikea mies ei aikaillut vaan tarttui nuorukaista pillistä kiinni isoruhoisen otteella. Nuorukainen alkoi hädissään mätkiä miestä vapaalla kädellään, mutta se ei tehnyt vaikutusta. Mies työnsi nuorukaista edellään, kunnes tämä kaatui puskaan, josta ei ollut pakotietä.

Parvekkeella huutavan oikean naisen huuto kuului reippaasti naapuriin asti. Hän vaati nurmikon vääränvärisiä poistumisen lisäksi puhumaan suomea niin kuin maassa kuului ja lapsia tuo vaatimus koskisi kaikkein eniten. Vääränvärinen nainen alkoi tässä kohtaa menettää malttiaan ja lapset järkyttyivät kertakaikkiaan. Silloin naapurin oikeanvärinen mutta parvekenaisen mielestä täysin vääräasenteinen asukas jo kyllästyi moiseen.

Ensinmainitulla pihalla etulyöntiasemaansa hyväksi käyttäen oikea mies pyrki lyömään ja potkimaan nuorukaista naamaan oikein todenteolla ystävien yrittäessä repiä lyöjää irti tuloksetta. Onneksi ohi sattui kulkemaan oikea- tai väärämielinen mies, riippuen katsantakannasta; hän tajusi oitis tilanteen epäsuhdan: aikuinen mies alaikäisen kimpussa.

Naapuri päätti lähestyä rauhallisesti tuota täysillä ulvovaa, muka parveketta siivotessaan vääränväristen päälle ”vain pisaran” vettä heittänyttä naista ja tuota ahdistunutta syytöntä sunnuntaikylässä olijaa, joka kohta saattaisi olla vaikeuksissa, ellei tajuaisi pistää suutaan suppuun. Jo yhdestä kehoituksesta hän luopuikin hyödyttömästä sanataistelusta ja näin paikalla olijat pääsivät todistamaan parvekkeelta kuultavien totuuksien osaa kaksi.

Pahoinpitelytapaus päätyi oikeussaliin muutama vuosi tapahtumien jälkeen. Sekä oikea mies että vääränväristen kanssa seurusteleva nuorukainen saivat syytteet pahoinpitelystä. Oikea mies ryhtyi oikein korvausvaatimuksiin, tuskista ja vaivoista ja ties milloin telomastaan olkapäästä. Oikeuden käynnin aikaan hänellä oli jo toinen vastaanlainen tuomio kuluvalta vuodelta.

Parvekenainen se jatkoi huutamistaan, vaikka häneltä ei pyydetty muuta kuin hiljaisuutta. Naapuri oli kuulemma jo hyvin muistissa neekerinpuolustajana. Siitä kertoi selkeästi alas pihalle suunnattu syyttävä sormi. Hän oli sentään syntynyt Suomessa ja oli ties kuinka monennen sukupolven kanta-asukkaita. Muuta argumentoitavaa ei hänellä tuntunut olevankaan.

Oikeus langetti tuomion nuorukaisen hyväksi. Mitä miettinee nyt tuo niin kovasti ”henkensä puolesta pelännyt” päällekarkaaja?

Piknikpihalle kurvasi rauhallisen sunnuntai-iltapäivän vauhdittamana sinivalkoinen poliisiauto. Parvekenaista jututtavan poliisin kehonkielestä päätellen saattoi tuossakin jutussa vielä hyvin käydä.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

 

 

Mitäs pienistä

IMG_1491

Lehdet ovat hiirenkorvalla; mikäs sen somempaa. Pienihän on kaunista. Pienistä puroista ne suuret joet syntyvät. Mikä sen filosofisempaa. Pienuus ei vaan yhtäkkiä tunnukaan niin ihanalta ja mielekkäältä, kun sitä osuu liian monessa kohtaa yhtäaikaisesti omalle kohdalle sillä tapaa, että nuo kaikki pienuudet muuttuvatkin matkan varrella mitättömyyden tunteeksi. Fillaroin tänään iloisesti ja tunnollisesti ekotekomustekauppaan, jossa olin tottunut täytättämään monitoimikoneeni pienen mustesäiliön muutamaa euroa halvemmalla. Kun aikanaan aloin käyttää kyseisen toimijan palveluita, hän korosti minulle kerta toisensa jälkeen väsymättä, kuinka oli fiksua toimia näin, kuinka näin säästyisivät nuo muutamat eurot ja luontoakin samalla. Olin aina nyökytellyt samanmielisesti vastaan. Juuri noista molemmista syistähän olin syrjäisempään pikkupuotiin vaivautunutkin. Tänään olikin sitten toinen ääni kellossa. Tai oikeastaan jo katseesta, ruumiinasennosta ja minuun kohdistumattomasta huomiosta tunnistin pientä jännitystä ilmassa. Edelläni olevalla potentiaalisella asiakkaalla kuului olevan suuremmat mielessä. Kun vuoroni viimein tuli – ja jouduinkin pitämään tiukasti puoliani jälkeeni tulevan ja eteeni tunkevan asiakkaan edessä ollakseni joutumatta viettämään odotuspenkillä ehkä loputtoman ajan, sillä vuorostani hyvin tietoinen toimija ei tehnyt elettäkään minun palvelemisekseni – minulle ehdotettiin oikopäätä vanhan kasetin täyttämisen sijaan uuden kasetin ostamista, koska ehkä se ei muka toimisikaan, koska sehän maksaisi ainoastaan kaksi euroa enemmän. Toimitsijan olemuksessa oli ärtyneisyyttä, vaivautuneisuutta ja torjuntaa. Hän halusi vain päästä minusta mahdollisimman pikaisesti ja ilmeisen lopullisesti eroon. Tästä kaikesta huolimatta olin (taas) niin tyhmä, että ostin sen uuden kasetin häneltä. Hitaaseen mieleeni ei ehtinyt tulla ajatus vain lähteä pois ja mennä johonkin toiseen kauppaan, jossa voisin saada ainakin yhtä hyvää ellei parempaa palvelua. Ja kohdata vähintäänkin johdonmukaisempaa käytöstä. Kirjoitin äsken sulkuihin ”taas”, koska tämä ei ole suinkaan elämäni ensimmäinen kerta, kun annan kävellä ylitseni. Asian pienuuden nimissä. Tekosyynä laiskuuteni. Mielessäni täysin perusteeton suvaitsevaisuus mainitunkaltaisia toimijoita kohtaan, jotka tavalla ja toisella antavat minun ymmärtää, että asiani on niin kovin pieni, että olen vain tyhmä ja pikkuseikkoihin takertuja, mikäli vien suuremmilta ja tärkeämmiltä asioilta heidän ja meidän kaikkien kallisarvoista aikaa. Sillä hehän sen tietävät, millä asioilla tässä maailmassa kulloinkin on minkäkin verran merkitystä.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Ai Weiwei?

IMG_1389

Pinterest-kuvia plaraillessani törmäsin vanhoista peruskeittiötuoleista tehtyyn häkkyrään, joka tuntui uhmaavan painovoimaa kaartuessaan symmetrisesti kattoa kohti puolikuun tai alppitorven muotoon tai jotain ainakin sinnepäin. Koska puu aina puhuttelee minua, noteerasin pitkään muistiini jopa tekijän nimen: Weiwei ja se siitä sitten sillä erää. Tuoli-installaatio jäi kuitenkin kuvatulvan keskellä erityisesti mieleeni, se oli saanut minut miellyttävän käsittämättömästi kuplivan hyvälle tuulelle. Riemukkuuteni huutomerkki sai peräänsä myös muutaman kysymysmerkin, kun Weiwein installaatiosta jostakin kumman syystä ympäriinsä kommentoidessani sainkin tietää hänen olevan maailman kuulu kiinalainen ihmisoikeusaktivisti ja taiteilija. Ja juuri nyt Suomessa. Vai niin. Olin siis kokenut taas sen ihanuuden, että olin ihan itse saanut ”keksiä” tämän taiteilijan ilman ennakko-odotuksia. Samantapaisen elämyksen muistan vuosien takaa, kun haahuilin toivottoman pimeitten rembrantien keskellä jossakin hollantilaisessa museossa ja päädyin tuijottamaan sivuseinää, jonne oli kuin piilotettu kolme tai neljä johannesvermeeriä; niin ikään siihen asti minulle tuntematon suuruus. Johtopäätöksenä voimme siis todeta, että varmaan puolet taiteen tuottamasta ilosta tuo minunlaiseni ihmisen tapauksessa oma oivallus. Pyörän keksiminen uudestaan, jos niin tahdotte. Oivalluksessa on mieletön voima ja vimma, se saa sisäisen kemianlaboratorion tuottamaan ties mitä liikkeelle panevia aineita. Nykyiselläni laiskana museonkävijänä se sai minut määrätietoisesti repäisemään itseni Tennispalatsiin, ennen kuin mahdollinen onni olisi huomenissa ohitse. Ja niin siinä sitten kävi, että tuo sama kupliva hyvä olo asettui minuun heti Weiwein näyttelyyn astuessani. Näin jälkeenpäin ajatellen, tuo harmonia taisi olla varsin kollektiivinen. Kellään ei tuntunut olevan kiire, kukaan ei tungeksinut helsinkiläiseen perustyyliin. Tilassa vallitsi tasapaino hengen, sielun ja ruumiin, hyvän ja pahan välillä. Tilan tyhjillä seinillä oli harvinaisesti ohuen eleettömiä penkkejä, joilla ei tuntunut viruvan uuvutettuja katsojia vaan mietiskeleviä maailmankansalaisia. Ainoa asia, joka tuntui olevan hallitsemattomissa, olivat katselijoitten kädet: halu hivellä ja koskettaa, tunnustella kulloisenkin esineen puista pintaa. Teokset kuin mykät todistajat seisoivat tai makasivat odottaen kohtaajiaan ilman mitään erityistä vaatimusta. Ne eivät kiusanneet liika-ajattelemaan vaan antoivat olemassaolollaan selviä kanssakäymisen merkkejä ja vihjeitä, joitten motiiveja halukkaat saattoivat käydä tarkistamassa seinille kirjatuista yhteenvedoista, jos mieli saada taustatietoa, viitekehyksen tai tarinan tarjotuille tuntemuksille. Käsitetaiteilija. Olkoon niin.  Sanassa käsitehän on suomen kielessä sisäänkirjoitettuna ”käsi”, joita käyttämällä, kuin kädestä pitäen taiteilija ohjasi meidät käsittämään jotain, kollektiivisen muistin äärelle, muistin, joka ei ole pelkissä sanoissa vaan koko kehon tuntemuksissa. Näitä puhuttelevia, koskettavia ja mieleenpainuvia teoksia nikkaroidessaan taiteilija on mahtanut käydä lävitse rankkojen asioitten vaatimaa loputonta surutyötä, kärsivällisesti ja keskittyneesti, rakastavasti ja peräänantamattomasti, ja kaiken tuon rakentavan paneutumisen seurauksena hän saa nyt myös meidät muut mukaansa tekemään sinnikästä työtä ajamiensa asioitten puolesta: olemalla läsnä, eheytymällä, ottamalla tavalla tai toisella osaa.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen