Päivityksiä

img_1854-1

Kun esikoiseni syntyi, hakeuduin kunnan ilmaiselle psykologille. Lapsi oli kuin uusi järjestelmä elämäni tietokoneessa, joten totesin, että minun olisi hankkiuduttava eroon vanhasta, samoja ikuisia ratoja loputtomasti ja tuloksettomasti pyörittävästä menneisyyden käyttöjärjestelmästäni, jotta jaksaisin elää ihmisarvoista elämää enkä simahtaisi kahden rinnakkaisen, aikansaeläneen ja hetki hetkeltä päivittyvän, ohjelmiston yhtäaikaisesta ylläpidosta. Käyntejä kertyi vain muutama. Elämäni kulku katkaisi ne, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut enää mitään väliä, koska noista sormin luettavista kerroista lähtien olen kuljettanut mukanani erityisesti kahta tuon psykologin lausumaa lausetta, joista on ollut selviytymistyökaluiksi monenmoiseen tilanteeseen. Toisen tarkkaa muotoa en enää pysty muistamaan, mutta sen sisältö ja siihen johtanut tilanne ovat tarkasti mielessäni. Ei muuta kuin astuin sisään vastaanottotilaan ja istuuduin penkille, psykologi ei sanonut hetkeen mitään ja aloin kiemurrella istuimellani tuloksellisen dialogin kärsimättömässä odotuksessa. Kun psykologi ei vielä kohtakaan sanonut mitään, ilmaisin hänelle sanallisestikin tavoitteellisuuteni (olihan meillä vain puolisen tuntia aikaa ratkaista koko minun elämäni!), jolloin tuo strategiansa erittäin hyvin osaava ihmistuntija pääsi ilmaisemaan sen kaikkein olennaisimman: ei kaiken tarvitse koko ajan olla jotain taukoamatonta suorittamista.

Kun nuorempi lapseni olin noin kolmen vanha, istuin uupuneena metrossa, matkalla vain pois jonnekin kotoa, kun ilmaislehteä selatessani minulle tuli vahva tunne siitä, että juuri sillä hetkellä tuon lehden lukeminen olisi jotenkin merkityksellistä. Jatkoin sivujen kääntelyä, kunnes silmäni osuivat ilmoitukseen Silva-metodin ilmaisluennosta ja päätin siltä istumalta, että tuonne menemiseen minulle tulisi liikenemään voimia ja aikaa. Niinpä siinä sitten kävikin ja maksullisen viikonloppukurssin hinnakkuudesta huolimatta päädyin myös hankkiutumaan sille (tosin työnantajan osallistuessa kustannuksiin kurssin ”epämääräisestä” luonteesta huolimatta). Kurssilla oli kaikenmoista, mutta pääasia oli koko ajan sama: saada pintaan yhteys syvälle omaan sisimpään ja ympäröivään maailmaan niin että kaikki tapahtuu (kuin) itsestään, jolloin energiat voivat virrata vapaasti, muisti ja ymmärrys pelaavat paremmin, pysymme terveempinä ja teemme itsellemme oikeita ratkaisuja. Ei sinänsä mitään uutta auringon alla, mutta tälläkin kertaa sain itselleni tuntuvaa vahvistusta ja mieluisia mielenhuoltotekniikoita jatkaa uudistunein voimin sekä yksityis- että työelämääni eteenpäin.

Molempien lasteni ollessa jo peruskouluikäisiä varasin ajan te-toimiston työpsykologille. Etukäteiskuvitelmissani tulisin esittämään hänelle mieltäni askarruttavat asiat ja hän tulisi kaikessa viisaudessaan tarjoamaan minulle erilaisia ratkaisevia näkökulmia ja vaihtoehtoja tulevaisuuteni varalle. En olisi voinut erehtyä kuvitelmissani enempää! Kun parin tunnin päästä istunnon alkamisesta astuin kuin puulla päähän lyötynä tuosta niin eleettömästä toimistosta vilkkaalle keskustan kadulle, oli alkuperäinen käsikirjoitus muuttunut seuraavanlaiseksi: muutaman viattoman kysymyksen ja kommentin vauhdittamana oli psykologi tarkoituksellisesti houkutellut minut antamaan itse vastaukset omiin kysymyksiini ja vielä minulle täysin yllätyksellisellä tavalla: ensimmäistä kertaa elämässäni olin mahdollisten vajavaisuuksien mielessä pitämisen sijaan lyönyt pöytään suunnattoman määrän mitä erilaisimpia vahvuuksiani eli havahduin sinä päivänä huomaamaan, kuinka minäkuvani oli sittenkin päässyt salakavalasti muuttumaan hyvinkin radikaalisti  useimmiten niin hitaalta tuntuvan kasvuprosessin saatossa.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen

Mainokset

Nuoruus ja hulluus

Eli pankkiterminologiassa korrektilta nimeltään riskisietokyky. Nyttemmin useamman finanssioppaan kahlanneena olen altistanut itseni tarkoitushakuisesti kansalaisten päähän kohteliaasti ajettavalle rationaaliselle talousajattelulle, jossa kannustetaan nuorempia sijoittamaan riskisemmin esimerkiksi osakkeisiin, kun taas ikääntyvälle väestölle suositellaan vähätuottoisempia ja näin ollen ”turvallisempia” vaihtoehtoja, jotta vanhuudenturva ei olisi yhtäkkisesti kaikonnut taivaantuuliin juuri  silloin kun sitä tarvittaisiin. Hyvä niin. Minun tapauksessani oppaitten opit ovat kuitenkin olleet pikemminkin tie syvempään itsetuntemukseen kuin raamattu valittavalle sijoitusstrategialle. Huomaan nimittäin (taas kerran?) eläneeni täysin ylösalaisin, niin rahojen kuin muittenkin asioitten suhteen. Kun olin nuori, vältin aika lailla systemaattisesti kaikkinaista turhan riskin ottamista: tein aina tunnollisesti läksyni, luin kokeisiin ajoissa, olin varovainen auktoriteettien kanssa, säästin enkä tuhlannut, en ryhtynyt kokeilemaan suuremmin mitään mistä en olettanut selviäväni, en mennyt uimahallisssa hyppäämään kerroksista (eli johonkin oli kadonnut tai kätkeytynyt se ensimmäisen blogini kansakoulutyttö!), en ryypännyt tai rällestänyt, pössytellyt tupakoita koulun nurkkien takana ja mikä ehkä kaikkein määräävintä: en oikeastaan osannut unelmoida mistään. Tervesieluisen tyttökaverini ruusunpunaisena liehuvat ikkunaverhotkin saivat minut oikein näkemään punaista! Siis realisti kiireestä kantapäähän. Näin jälkeenpäin ajatellen olen ollut aikalailla kurjassa jamassa. Sen verran olen kuitenkin tajunnut, että lähdin kotoa, muutin pois, muualle, eteenpäin, jonnekin, vaikka edelleenkin ilman suuria unelmia paremmasta, keskiverto-opiskelijamaailman harvasilmuinen turvahäkki  taatusti ympärilläni, opiskelemaan sitä minkä jo suhkoht hyvin hallitsin. Sielläkin  jatkoin niukkuuden filosofiaani, aikana jolloin jotkut opiskelijatovereistani nostelivat surutta maksimimäärän runsaskätisesti jaeltavia opintolainoja sijoittaakseen ne vaikka turkin ostamiseen, rahastoihin korkoa kasvamaan tai muuten vaan leveämpään elämiseen, matkusteluun tai kaljanjuontiin. Elettiinhän silloin juuri yhteiskunnallisesti vaurasta kahdeksankymmentälukua. Käänne asenteissani sai vielä odottaa, jos sitä nyt edes varsinaiseksi käänteeksi on mielekästä nimittää. Enhän ole nytkään lakannut täysin varautumasta tai suunnittelemasta, en ole vieläkään myynyt kaikkea ja muuttanut Goalle, en ole alkanut pelata pokeria netissä tai edes hedelmäpelejä K-kaupassa. Nykyiselläänkin pidän jotakuinkin rahojeni reunasta kiinni, vaikka sijoitankin osakkeisiin yli annettujen ikäsuositusten enkä suostu olemaan huolissani. Riski, jonka vihdoinkin itselleni merkittävästi otan, on jossain paljon syvemmällä: uskalluksessa  rakastaa ja tulla rakastetuksi ilman kirjanpitoa vastapalveluksista, sekä itseäni että lähimmäisiäni; rohkeudessa olla mahdollisimman oma itseni niin yksikseni, kotiväen ja ystävien kanssa kuin eri työyhteisössäkin; nautinto haluta olla tietoisesti olemassa elävänä organismina, ihmisolentona ja maailmankaikkeuden palasena välittämättä loputtomista sosiaalisista vaatimuksista ja ikuisista itsensäkehittämissuosituksista; rohkeus käyttää luovaa energiaani siihen mihin juuri itse haluan välittämättä muitten arvoarvostelmista. Jokapäiväisyyksiä sellaiselle, joka ei ole koskaan kärsinyt rakkauden puutetta. Sillä lapsi, joka saa riittävästi hyväksyntää ja huolenpitoa, tuntee maailman siinä määrin kodikseen, että uskaltaa riskeerata koko olemassaolonsa pitämällä omana itsenään olemista niin itsestäänselvänä, ettei sitä tarvitse koko ajan pelätä tai kyseenalaistaa. Me taas, jotka tunnemme saaneemme vähemmän, joudumme harjoittelemaan (itse)rakkauden taitoja joskus pitemmänkin aikaa heittäytymällä tuohon meille kaikille yhtä riskialttiiseen tuntemattomaan aivan kuin pelissä olisi sittenkin joka panoksella jotakin enemmän kuin mitä kenties jaksammekaan sietää.

CC BY-NC-ND Laila Hynninen